Museoblogi

Paha ja pyhä museo

2010-09-15T05:16:00.000-07:00

Käsite museo edustaa erilaisia asioita eri ihmisille. Joillekin museo merkitsee jonkin asian epätoivottua tilaa, jähmettyneisyyden ja vanhakantaisuuden muotoa. "Pelkona on, että EU:sta tulee museo", maalaili kauhuskenaariota ulkoministeri Alexander Stubb (HS 11.9.10). Kuvaavaa on, että museo käsitteenä herättää näissä tapauksessa nimenomaan pelkoa.

Museo-korttia on vedetty keskusteluihin aiemminkin. Jo 1980-luvulla keltainen lehdistö oli lööpeissään tekemässä Keke Rosbergin formula-ajokalustosta museoesineitä. Näissä yhteyksissä käsitteellä museo on selvästi negatiivinen konnotaatio. Se edustaa jähmettymistä, taantumista ja putoamista pois kehityksen kelkasta. Museo edustaa jotakin, jota kukaan järkevä ihminen ei voi pitää hyödyllisenä tai käyttökelpoisena. Museoiden kantamat positiiviset arvot varmasti ymmärretään, mutta mielikuvan muodostumiseen ne eivät vaikuta.

Toisessa ääripäässä ovat ne, joille museo instituutiona on itseisarvo sinänsä ja sen olemassa olo "ylhäältä annettu". Museo on ja pysyy vaikka ajat muuttuvat, ja näin sen tässä tapauksessa pitää ollakin. Näille henkilöille museon arvo onkin juuri pysyvyydessä ja muistomerkkinä olemisessa. Museon perustaminen merkitsee jonkin asian, henkilön tai elämäntyön tunnustamista tärkeäksi. Jouko Heinosen sanoin ne ovat glorifiointikeskuksia. Museon toiminnan lopettaminen olisi kauhuskenaario, sillä sen voisi tulkita arvostuksen loppumiseksi ko. asiaa kohtaan.

Nämä kaksi ääripäätä ovat kovin mustavalkoisia tulkintoja museosta ja sen tehtävästä ja merkityksestä. Ylivoimaisesti suurin osa museomielikuvista ja -käsityksistä sijoittuukin näiden ääripäiden väliin jäävälle alueelle. Tärkeää tässä yhteydessä olisikin huomata, että erilaiset persoonat asettuvat eri kohtiin tätä välimaastoa. Voi olla, että dynaamisille, globalisaatio- ja markkinatalousmyönteisille henkilöille museo edustaa useimmin kehityksen jarrua, kun taas vaikkapa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja, sivistyksen voimaan uskova kulttuurin harrastaja voisi kovastikin arvostaa museoita kehityksen tien näyttäjinä.

Olisikin mielenkiintoista tutkia, miten erilaiset ihmistyypit näkevät museon merkityksen ja arvon. Liike-elämässä brändi- ja markkinatutkimusta tehdään jatkuvasti, jotta toimenpiteet pystytään kohdistamaan oikein ja jotta voidaan paremmin täyttää asiakkaiden tarpeet. Väitän, että museoiden kävijätutkimukset ovat usein pinnallisia, eikä niiden perusteella saada sellaisia tuloksia, joiden avulla voitaisiin kehittää kävijöille parempia tuotteita kuten näyttelyitä ja opastuksia. Museot eivät useinkaan ole kiinnostuneita niistä ihmisistä, jotka ovat jo löytäneet tiensä museoon vaan kohdistavat vähiä resurssejaan niihin, joiden toivottaisiin sillä käyvän. Markkinoinnin tutkimuksessa korostetaan kuitenkin jatkuvasti vakituisten asiakkaiden merkitystä: 20 % asiakkaista tuo 80 % tuloista. Museoidenkin olisi huomattavasti helpompaa, halvempaa ja palkitsevampaa pitää kiinni jo olemassa olevista kävijöistä kuin houkutella uusia. Miksi turhaan houkutella vaikkapa nuoria museoon, kun museossa käyminen ei yksinkertaisesti kuulu tämän ikäryhmän vapaa-ajanvieton valintajoukkoon? Olisiko jokin toinen kohderyhmä, jota voitaisiin palvella paremmin tuloksin?

Museotyöntekijät kortilla?

2010-02-21T03:42:00.000-08:00

Iltalehti 19.2.: "Näille aloille tarvitaan työntekijöitä". Insinöörien ym. teknisten alojen ammattien jälkeen sijalta seitsemän (7) löytyi suureksi yllätykseksi arkisto- ja museotyöntekijät. Minulle tuli täysin yllätyksenä, että museoihin ja arkistoihin ei löytyisi työntekijöitä. Käsitykseni on ollut, että tulijoita olisi pilvin pimein ja alalle vaikea työllistyä. Sama ongelma tunnetaan muualla Euroopassa ja USA:ssa. Näissä maissa museoalan opiskelijan täytyy varatua tekemään jopa vuoden mittainen palkaton harjoittelu saadakseen ylipäätään kokemusta museotyöstä jotta voisi saada alan töitä. Suomen osalta olen tosin tehnyt sellaisenkin huomion vuosien saatossa, että museoalalle on vaikea työllistyä erityisesti niiden, joilla on siihen koulutus. Muilla koulutustaustoilla museoon näyttää pääsevän entistä helpommin. Olisipa mielenkiintoista tietää, mihin Iltalehden tieto työvoimapulasta perustuu. Kenties sellaiseen olettamaan, että kukaan ei ylipäätään halua työskennellä huonosti arvostetulla akateemisella matalapalkka-alalla...

Kiasma-keskustelu ulkopuolisen silmin

2010-02-17T10:26:00.000-08:00

Helsingin Sanomissa on viime aikoina esitetty useita puheenvuoroja Kiasman nykytilasta ja siitä miten museota tulisi jatkossa kehittää. Ulkopuolisen seuraajan silmin tämä keskustelu vaikuttaa kuitenkin hieman omituiselta. Talouselämä-lehti kommentoi 12.2. keskustelua otsikolla "Ateneum peittosi Kiasman suositulla Picasso-näyttelyllään". Toimittaja Jouni Luotonen yhdistää siinä lehtien palstoilla puidun Kiasma-kriisin ja Kiasman pienemmän kävijämäärän Ateneumiin verrattuna:

"Kiasman johtajan virkaa hakenut Nicolaus Schafhausen sai alkuun kiihkeän keskustelun suomalaisten taidemuseoiden nukkumisesta ja roolien hukkumisesta. Kantaa ottivat myös kriitikot, jotka joidenkin mukaan ovat samaa vastuullista eliittiä kuin museoammattilaiset. Ainakin keskinäinen syyttely on joutavaa pienen piirin puuhaa. Jokaisella museolla tulee olla liikeidea, joka on skarppi paitsi laitosten johdolle myös yleisölle. Jos näin ei ole, loputkin yleisöstä äänestää jaloillaan sohvan ja televisio-ohjelmien puolesta."

Keskustelu on toki tervetullutta ja tarpeellista, mutta on myönnettävä että hieman samanlaisia ajatuksia heräsi myös itselläni Kiasma-keskustelua seuratessa. Enhän tietenkään jaksanut lukea kaikkea kirjoittelua enkä tunne taidemuseopiirejä (kuten ei suurin osa lukijakunnastakaan), joten myös minulle jäi päällimmäiseksi epämääräinen mielikuva jonkinlaisesta "riitelystä". On harmillista, mikäli lukijakunnalle laajemminkin jäi tämä käsitys. Kiasma on tehnyt pitkään hyvää työtä imagonsa eteen näyttely- ja yleisötoiminnallaan. Amanuenssit ja museolehtorit ovat raataneet pitkiä työpäiviä jokaista näyttelyä ja oheisohjelmaa varten, ja työ on myös kantanut hedelmää. Tältä työltä vedettiin nyt matto alta luomalla maan suurimmassa päivälehdessä käsitys, että Kiasmassa onkin jotakin perustavanlaatuisesti vialla ja että sen museoammattilaiset eivät ole tehtäviensä tasalla. Keskustelua on luonnollisesti aina hyvä käydä, mutta foorumin kannattaisi olla jokin hieman suppeampi ammattilaisfoorumi, jottei asia kääntyisi itseään vastaan.

Haitin kulttuuriperintö uhattuna

2010-02-11T23:18:00.000-08:00

Haitin maanjäristyksen tuhot ovat laajuudessaan järkyttävät millä tahansa mittarilla arvioituna. Suurimmat ponnistelut alueella kohdistuvat luonnollisesti tässä vaiheessa ihmisten auttamiseen sekä jälleenrakennustyöhön. Kaikilla toimenpiteillä on kiire, sillä sadekauden alkaminen lähiaikoina merkitsee näissä oloissa katastrofin laajenemista.

Tällaisessa tilanteessa uhattuna on myös haitilaisten kulttuuriperintö tuhoalueilla, muistuttaa kansainvälinen museojärjestö ICOM. Järjestön sihteeristö, sen alainen Disaster Relief for Museums Task Force (DRFM) sekä paikalliset aluejärjestöt keräävät tietoa tuhoista. Maanjäristyksen koettelemalla alueella tiedetään olevan 14 museota tai muuta arvokkaita kokoelmia käsittävää kohdetta. Tietoja tuhoista näissä kohteissa on varsin vaikea saada, ja monet tiedot ovat vielä varmistamatta. Disaster Relief for Museums - Haiti -sivulle päivitetään tietoja haitilaisten museoiden ja kokoelmien tilanteesta. Myös Blue Shield on julkilausumassaan ilmaissut valittelunsa Haitin tilanteesta ja peräänkuuluttanut kansainvälisen yhteisön apua. Lisäksi se on perustanut Facebookiin "Haiti 2010 Blue Shield Solidarity" -ryhmän ja Twitterissäkin voi näitä asioita seurailla.

Mitä Haitin kulttuuriperinnön suojelemiseksi pitäisi tehdä? ICOM:n pääjohtaja Julien Anfruns on esittänyt vientikiellon asettamista haitilaisille kulttuuriesineille laittoman maastaviennin vähentämiseksi. Lisäksi vaurioituneille kohteille olisi järjestettävä suojelu varkauksien estämiseksi. Kokoelmille tulisi saada turvalliset säilytystilat. Myös yhteistyötä UNESCO:n alaisten organisaatioiden sekä erilaisten kulttuuriperintöalan järjestöjen välillä tulisi koordinoida tehokkaammin.

TAKO-seminaari ja Suomi-kokoelma

2010-01-28T09:46:00.000-08:00

Suomalaisen museoalan historiaa tehtiin tällä viikolla, kun kulttuurihistoriallisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyö (TAKO) liikahti jälleen eteenpäin ja museot aloittivat järjestäytymisen pooleihin. TAKO-toiminnan taustalla on tarve kehittää suomalaisten museoiden kokoelmatoimintaa ja erityisesti museoiden välistä tallennusvastuun jakamista. Asia ei sinänsä ole uusi, pyrkimyksiä tähän on ollut jo 1980-luvulta lähtien. Tuolloin ajatus ei oikein ottanut tulta. Toimintatapaa pidettiin museoissa ilmeisesti liiaksi ylhäältä annettuna ja vastuualueiden jakamista osin kummallisenakin, ja näin sinänsä tarpeellisena pidetty yhteistyö kuivui kasaan. Nyt on tässäkin asiassa otettu uudet toimintatavat, jotka pitkälti noudattelevat Ruotsin SAMDOK:n mallia.

TAKO-poolijaon tavoitteena on ns. Suomi-kokoelman luominen museoiden yhteisenä hankkeena. Tarkoitus on, että tämä kokoelma kerätään ensisijaisesti nykydokumentoinnin menetelmin ja että se käsittää myös muuta materiaalia kuin esineitä. Idea on raikas: tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, minkälaiseksi muotoutuu museoihmisten näkemys Suomesta.

TAKO:n poolityöskentely on museoille vapaaehtoista, mutta edellyttää pooleihin liittyneiltä sitoutumista. Resurssit työskentelyyn tulisi irrota museosta siten, että poolityöskentely korvaa osan museon omasta kokoelmatyöstä. Tähän ajatukseen saattaa olla hankalampi tottua, onhan monella museolla vielä vanhojakin kokoelmia hoitamatta. Toisaalta jo museomies ja arkeologi A. M. Tallgren valitti 1920-luvulla, miten museoiden kokoelmien hoito on niin monessa paikassa retuperällä. Voi siis hyvin olla, että museot eivät koskaan pääse tilanteeseen, jossa kokoelmat olisi täydellisesti hoidettu, mutta ei sen vuoksi voi tallennustoimintaa lopettaakaan.

Vaikka TAKO herättää vielä tässä vaiheessa paljon kysymyksiä ja jättää monia asioita - tarkoituksellakin - avoimeksi , on nyt alkava poolityöskentely monessa mielessä tervetullutta museoalalle. Tarve kehittää kokoelmanhallintaa ja -kartuntaa museoissa on ilmeinen. Samoin uusi työskentelymuoto tulee parhaimmillaan herättämään keskustelua siitä, mitä museoiden tulisi tallentaa, ketä varten ja miksi.

Konservoinnista tiedettä

2009-02-18T23:09:00.000-08:00

Metropolia Ammattikorkeakoulun konservoinnin koulutusohjelman lehtori Ulla Knuutinen väitteli tohtoriksi museologiasta perjantaina. Väitöskirjan nimi on Kulttuurihistoriallisten materiaalien menneisyys ja tulevaisuus - Konservoinnin materiaalitutkimuksen heritologiset funktiot. Valitettavasti materiaalintutkimuksen heritologisen funktion käsittely oli teoreettisesti niin ohutta ja yksipuolista, ettei työ oikein tarjoa pohjaa laajemmalle keskustelulle tai vie museologiaa (tai heritologiaa) tieteenä tai tutkimusalueena millään tavalla eteenpäin. Työn varsinainen substanssi oli lähinnä kai kemian tai fysiikan alaan kuuluvaa, ja väitös olisi voinut hyvin löytää paikkansa esimerkiksi kemian alalla. Käytännölliset syyt vaikuttivat siihen, että väitös kuitenkin tehtiin museologiaan. Väittelijä kertoi, että museologia valikoitui tieteenalaksi siksi, että hän saattoi väitöskirjan tekemisen ohessa toimia myös työssään lehtorina, kun taas kemian alan väittely olisi tarkoittanut useiden vuosien tutkimustyötä assistenttina yliopistolla. Hyvä, ettei kenenkään tarvinnut työskennellä pienellä palkalla, kun asia voitiin järjestää helposti tieteenalan rajoja venyttämällä. (Miksi en ole tajunnut itse tehdä noin?)

Museoalalla pidetään usein museologiana kaikkea sitä, mikä edes väljästi liittyy jollakin tavalla museoihin. Laajasti ajatellen asia voi ollakin näin. Mutta väitöskirjatasolla toivoisi asioiden olevan toisin. Konservoinnin materiaalitutkimuksen piiriin liittyvästä työstä ei varmaankaan tee museologista tai edes heritologista se, että sen kohteena ovat kulttuurihistorialliset objektit, joita saattaa olla myös museoissa.

Konservoinnin materiaalitutkimuksen pukemiseen museologian (tai heritologian) vaatteisiin voidaan kuitenkin joutua, kun konservoinnin alalta ei voi suoraan väitellä tohtoriksi. Koko ajan maailmassa muuttuu se, mistä kaikesta tietoa tarvitaan ja mitä kohtaan ymmärrystä halutaan lisätä. On vain luonnollista, että uusia ehdotuksia tieteenaloiksi tai tutkimusalueiksi nousee aina silloin tällöin. Oman museologian tohtorinväitöksensä yhteydessä István Kecskeméti esitti, että muodostettaisiin erityinen konservointitieteen tieteenala, josta tulisi yliopistollinen oppiaine. Mikäs siinä, mutta olisiko sen paikka sitten biotieteellisessä vai humanistisessa tiedekunnassa?

Authorised Or Unauthorised - Guided Tours in Hermitage

2008-08-31T22:39:00.001-07:00

Travelling around the world eventually leads to situations where two cultures clash. This was especially evident when I was visiting the Hermitage in Saint Petersburg, Russia with some American friends. We were standing in a very long line in a huge crowd to get our entrance tickets, when someone approached us suddenly. The "intruder" was a woman in her 40's, who explained that she could get us pass the crowd and into the museum and give us a private 1,5 hrs guided tour. She spoke good English and claimed to have a degree in Art History. Her services would have been charged only after the tour, so there was no risk of losing her in the crowd with the money and be left without the tour.

However, her proposal was instantly turned down by the Americans. Not because they didn't want a guided tour but because of the manner by which it was offered. Had the lady worn a label or an uniform which would have identified her as a member of the staff (or associated freelancer), had she stood behind the desk with all the information about the tour and it's conditions available we would have bought the tour. It was just way too suspicious for us to believe that she approached us "with good intentions". So the whole episode ended as a lose-lose situation: the lady did not get customers (she is probably paid by provision) and we didn't get a tour. Lesson learned: never underestimate the meaning of credibility when it comes to the interface between the museum and the culturally diverced audience. Small things can make a big difference.

KVG vai museoiden kokoelmatietokannasta netissä?

2008-07-10T03:21:00.000-07:00

Tuli tässä satunnainen tarve selvittää erään puuastioiden yms. vuolemiseen käytetyn työkalun nimi. Koskapa museoiden tietokantoja on voimallisesti digitoitu jo yli kymmenen vuoden ajan, ajattelin ratkaisun pulmaan löytyvän näppärästi netistä. Etenkin, kun työkalu oli varsin yleinen kapistus agraariaikakaudella ja siten siis keskeinen osa kulttuuriperintöämme.

Kansallisaarteemme kuuluvat Kansallismuseon vastuulle, joten siis kokoelmaselaimen antia tutkimaan. Haut sanoilla vuolin, koverrin ja höylä eivät anna mitään tuloksia. Koska olen entinen MV:n kokoelmaselaimen "sisäpiiriläinen", en hätkähdä hakukenttien vieressä tarjolla olevaa "Mikä-ehdon apusanat" -valikoimaa, vaan osaan etsiä H-kirjaimen kohdalta mahdollista höylä-sanaa. Ja sieltähän se löytyykin, häktorin, hältin ja hörsyynin punomakelan perästä. Valitsen höylän ja saan kuin saankin tätä kautta tulokseksi seitsemän höylää, jotka tosin kaikki edustavat saamelaisia esineitä. Yhdestäkään ei satu olemaan kuvaa, jota voisin verrata omaan höylääni/ vuolimeeni. V-kirjaimen kohdalta ei valikosta löydy vuolinta, mutta sen sijaan löytyy pitkä lista saamelaisten esineiden nimien tarkenteita: vuoddjenkeres, vuodduh, vuoidtas-pollu... No, aina ei voi onnistua, siispä eteenpäin.

Museoalan asiasanoituksesta on usein löytynyt apua nimeämisongelmaan, joten seuraavaksi sinne. Viimeinen päivitys Museoviraston sivuilla näyttää olevan vuodelta 2004, eikä silloin vielä ilmeisesti ole tunnettu höylää sen paremmin kuin vuolintakaan. En anna tämän lannistaa, vaan pusken eteenpäin kuin mummo lumessa.

Seuraavaksi on MuseoSuomella tilaisuus näyttää kykynsä. Vaikka ulkoasu on hieman ei-niin-käyttäjäystävällinen, laitan kuitenkin Käsitehaku-kenttään optimistisesti hakusanan vuolin. Ja sieltä se ponnahtaa, etsimäni työkalu tai ainakin jotain sinnepäin. Koska eroa omaan työkaluuni löytyy, voin siis poissulkevalla metodilla päätellä, että työkalustani ei voi käyttää nimitystä jämsi. Tähän tietoon on tyydyttävä.

Uusi Kantapuu-tietokanta olisi myös periaatteessa hyvä lähde, mutta valitettavasti sinne ei ole luetteloitu vuolimia. Höylä-haku sen sijaan tuottaa 93 esinettä kuvineen helposti nähtäväksi. Esineen numeroa klikkaamalla saa esiin tiedot, joista ilokseni löytyy ihan järjellistä tietoa esineen olennaisista piirteistä ja käyttötarkoituksesta. Lisään Kantapuun suosikkeihini, vaikka kuvien päällä onkin häiritsevästi isoilla kirjaimilla teksti Näytekuva.

Pohdin vuolimen ja uurrehöylän käsitteellistä eroa ääneen kotona, mikä kirvoittaa Serranon perhettä katsovalta teini-ikäiseltä kommentin "KVG ja o hiljaa!" Tämän evästyksen saattelemana päätän todellakin katsoa Googlesta ja kappas vain, ensimmäisenä osumana tarjolla on Wikipedian artikkeli vuolimesta. Artikkeli on tosin tynkä ja puutteellinen, mutta tokihan mieltä lämmittää, että joku on viitsinyt vuolimesta sellaisen väsätä. Minulle siitä ei nyt ollut kylläkään apua. Toisella hakutulossivulla on sen sijaan osuma aiemmin MuseoSuomesta löytämääni vuolimeen. Vuolin vilahtaa myös jossakin puun työstämiseen liittyvässä oppimateriaalissa, mutta muuta järkevää ei sillä sanalla löydy.

On siis johtopäätösten aika: Joko olen täysin hakoteillä vuolin-termini kanssa tai sitten olen yliarvioinut sen yleisyyden ja merkityksen puun työstössä. Olipa miten vain, museoiden kokoelmatietokannat netissä eivät pysty toistaiseksi tätä asiaa valaisemaan, kuten vähän veronmaksajana toivoin. Työtä kokoelmien avaamiseksi digitoituna yleisön saavutettavaksi on tehty jo pitkään, mutta tulosta ei voi pitää vielä kovin vakuuttavana. Tietokantoja on useita, jopa yksittäisillä museoilla on omansa. Tietoa löytyy, kun etsijä a) tietää mitä hakee ja b) tietää mistä hakee. Minkä hyvänsä verkkokaupan haku on pääsääntöisesti toimivampi, loogisempi ja antaa tulokset miellyttävämmässä muodossa kuin yksikään kokeilluista museokannoista.

Kulttuuriperintö tietoyhteiskunnassa -strategian (2003) visiona on, että "vuoteen 2010 mennessä keskeinen museoissa, arkistoissa ja kirjastoissa oleva kulttuuriperintö on digitoitu ja aineistot ovat tietoverkkojen kautta kaikkien ulottuvilla". Strategiassa suunnitellaan, että "tulisi kehittää museoiden yhteinen hakujärjestelmä, joka toisi digitaaliset museokokoelmat niin kansalaisten kuin tutkijoiden saataville. Hankkeen tavoitteena on luoda museoille yhteinen hakujärjestelmä, jolla kokoelmia voidaan hakea, selata ja katsella samasta verkko-osoitteesta." Näitä hakujärjestelmiä on nyt olemassa kaksikin, MuseoSuomi ja Suomen Museot Online. Museot Online on vain yksi perinteinen ja museokeskeinen eri kokoelmien yhteinen hakuportaali, kun taas MuseoSuomen perustana on semanttinen web. Se on käyttäjäkeskeinen ja ns. älykäs hakuportaali, joka muistuttaa toimintaidealtaan esim. Amazon.com:ia. MuseoSuomikaan ei ole vielä nykyisessä muodossaan valmis, vaan kehitystyötä tarvitaan. Minun puolestani kaikki muut museoiden tietokantahankkeet voisi jättää vaikka saman tien ja panostaa voimakkaasti MuseoSuomen kehittämiseen koko alan voimin. Näin käyttäjän näkökulmasta ei ainakaan pitäisi tehdä enempää omia hakuportaaleja nettiin.

Nykyiset kokoelmatietokannat on suunniteltu puhtaasti museo- tai ainakin kokoelmalähtöisesti. Käyttäjän tai asiakkaan tarpeita ei ole tietääkseni millään tavalla tutkittu tai edes aina kovin syvällisesti pohdittu. Mikään kokoelmatietokanta ei esimerkiksi ota lähtökohdakseen sitä varsin tavallista tilannetta, että ihminen saa käteensä vanhan esineen ja hän haluaa selvittää, mistä esineestä on kysymys. Kasveja ja hyönteisiä voidaan tunnistaa erilaisten tunnistuskaavioiden avulla. Olisiko mahdollista kehittää vanhojen esineiden tunnistamisapuväline nettiin? Käyttäjä vastaisi esinettä koskeviin kysymyksiin, jotka johdattelisivat kohti esineen määrittelyä: teollisesti vai käsityönä tehty? Vaikuttaako työkalulta vai ruoanlaittovälineeltä? Olisikohan esineellä hakattu vai veistetty jotakin? Joka vaiheessa eri museoiden kokoelmien esinekuvat auttaisivat vastaamisessa, kunnes vastaava esine löytyisi ja sitä kautta tietoa esinetyypistä ja sen käyttötarkoituksesta. Luonnollisesti me nykyajan käyttäjä-asiakkaat haluaisimme myös linkkejä eteenpäin: vuolimen ollessa kyseessä tarjolla voisi olla pieni video vaikkapa tynnyrinteosta, jossa ko. esinettä on käytetty tms. Netin mahdollisuudet ovat suuret, ja museoilla olisi monia mahdollisuuksia tehdä työtään tunnetuksi sen välityksellä. Museoiden käyttöön sopivia sovelluksia on jo olemassa, kun vain ala alkaisi hyödyntää niitä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

ICOM Meeting in Second Life

2008-06-10T09:58:00.000-07:00

On the International Museum Day (May 18), ICOM arranged a get-together of museum people in virtual Tech Museum in Second Life. (Second Life is a virtual 3-D world, where you create your own avatar. As an avatar, you are able to move around in different world and sites, talk to people, buy stuff, buy land and create your own business there, for example.)

It was great to meet real museum professionals virtually! I talked to several new (and old) friends, and even had a change to talk to ICOM president Alissandra Cummins, virtually.

Museums in Second Life are as in real life (IRL), they come in different shapes and modes. Some are more professional than others. The Tech is a good place to start exploring virtual museums. What you see in Tech are created by ordinary people. On the bottom floor of Tech, there is an exhibition "Introduction to Interactive Exhibit Design". I warmly recommend everyone who works with exhibitions in museums to see it, even though not working with interactive elements. There are many valuable points to consider.

And when you're online, come and meet me (or send a message)! My avatars' names are Axix Reyes and Nina Heliosense. (Yes, I have two because Heliosense was knocked out in jet dark virtual Dublin and I don't know exactly what happened to her...)

Tomislav Sola Suomessa

2008-05-09T05:48:00.001-07:00

Taideteollinen korkeakoulu järjesti huhtikuussa seminaarin Tangible and Intangible Heritage for a Real World. Paikalle kutsuttu puhujakaarti oli nimekäs: mukana olivat mm. museologi, professori Tomislav Sola Kroatiasta, Peter von Bagh, professori Larry Friedlander (Standford University), Derek Fewster ja Susanna Pettersson.

Sola pohdiskeli inspiroivassa puheenvuorossaan digitaalisen ja reaalisen kulttuurin yhteneväisyyksiä ja eroja. Tämä oli loogista jatkumoa hänen kyberneettinen museo -ajattelulleen. Hänen ajattelussaan korostui edelleen museon funktio muistiorganisaationa, ja muistin pohjalle rakentuu viisaus. Viisaana oleminen ei kuitenkaan Solan mukaan museolle riitä. Hän kritisoi museoita siitä, että ne ovat aina pyrkineet analysoimaan maailmaa, vaikka niiden tulisi pyrkiä muuttamaan sitä.

Sola: Museums can...
- educate voters
- train consumers
- inform travellers
- educate hedonists
- equip entrepreneurs
- educate family members
- educate society members
- teach values of professionalism
- teach philosophy of quality and harmony

Sola näkee museon roolin aktiivisena toimijana yhteiskunnassa. Sillä on kuitenkin oma selkeä ja erikoistunut tehtävänsä harmonisemman tulevaisuuden rakentajana.

Harmillisesti seminaarin kuulijakunta koostui ainoastaan lähinnä tilaisuuden puhujista. Seminaarin markkinoinnissa oli epäonnistuttu täydellisesti. Seminaarin aihe oli hieman"outo". Ajatuksena oli ilmeisesti pohtia, voiko design ja taide edistää "intangible heritagen" välittämistä sen eri muodoissa ja voisiko niiden avulla jopa edistää uudenlaisen immateriaalisen perinteen syntymistä. Joka tapauksessa oli hienoa nähdä Sola livenä täällä Helsingissä, mutta samalla harmi, että tämä tilaisuus meni huonon tiedottamisen vuoksi ohi monelta kiinnostuneelta!

Tallennusvastuun jakaminen museoiden kesken 2.0

2008-04-25T22:32:00.000-07:00

Museoliiton 14.-15.5.08 järjestämässä kokoelmahallinnan ajankohtaisseminaarissa nostettiin esille jälleen kysymys siitä, tulisiko tallennusvastuuta jakaa museoiden kesken. Aihe on ajankohtainen ja tärkeä, sillä museoihin kertyvä esineistö on erityisesti ns. yleismuseoiden kohdalla hyvin samankaltaista.

Tallennusvastuun jakokysymyksellä on kuitenkin oma historiallinen painolastinsa. Vuonna 1987 Museoviraston johdolla laadittiin museoille tallennusvastuun jako, jonka esikuvana oli Ruotsin Samdok. Osa museoista ilmeisesti ryhtyi noudattamaan jakoa ja osa ei. Jako herätti alalla ilmeisen ristiriitaisia tunteita, jotka tulivat moneen kertaan esiin seminaaripäivinä. Museoissa koettiin, että jako oli "ylhäältä annettu", kun taas museovirastolaisten mielestä se suunniteltiin yhdessä alan edustajien kanssa.

Asia painui tai painettiin kaikessa hiljaisuudessa unholaan, eikä se saanut juuri vastakaikua muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Nyt, kun säilytystilojen seinät ja katto ovat jo monin paikoin tulleet varsin konkreettisestikin vastaan, on hyvä aika ottaa asia uuteen tarkasteluun. Samassa yhteydessä on luontevaa puhua myös kokoelmien arvoluokituksesta ja esineiden poistamisesta kokoelmista.

Seminaarin osanottajat jaettiin työryhmiin, joissa pohdittiin mm. onko vastuunjakoa ylipäätään syytä lähteä toteuttamaan, millä tavoin se voitaisiin tehdä ja miten asiassa pitäisi edetä. Työryhmät peräänkuuluttivat hanketta koordinoimaan Museoliittoa tai Kansallismuseota. Kansallismuseo ottikin sitten vetovastuun asiassa ja tutkija Risto Hakomäki valtuutettiin viemään asiaa eteenpäin. Aluksi on tarkoitus tehdä kaikkien museoiden kokoelmatallennukseen liittyvä kartoitus, jonka pohjalta suunnitelmia aletaan tehdä. Osallistujat pitivät tärkeänä tiedotusta ja sen tehostamista menestyksekkään tallennusvastuujaon luomisessa. Tärkeää on myös, että jatkotoimet suunnitellaan museoalan kanssa yhdessä ja mahdollisimman läpinäkyvästi.

Huhtikuussa 2009 on tarkoitus pitää alan yhteinen seminaari tallennusvastuun jakamisen etenemisestä ja suunnitelmista.

Best of 2007

2007-11-09T05:36:00.000-08:00

Now that this year is coming to end, I thought it would be fun to collect and list some of the best personal museum experiences in 2007. These experiences could be exhibitions, guided tours (or parts of them) interactives, anything on the wide scope of the museum field. You may have had these experiences anywhere in the world.

Let's share our experiences in the comments. You are allowed to leave anonymous comments, or you can use a nick or your real name without having to register.

I will start by revealing that the best exhibition I saw this year (so far) was....

Muscon Oy

2007-09-14T00:56:00.000-07:00

Museoalan palveluihin erikoistunut yritykseni Muscon on aloittanut toimintansa. Lue lisää palveluista Musconin kotisivuilla osoitteessa www.muscon.fi.

Yrityksen toiminta-ajatuksena on auttaa museoita - missä ikinä apua tarvitaankin. Itselläni on kokemusta museoalalta viimeisen 19 vuoden ajalta ja muistan hyvin, miten kiireen keskellä olisi ollut tarpeen saada paikalle nopeasti osaavaa ja asiantuntevaa apua. Tiedän hyvin, miten tiukassa taloudellisessa tilanteessa museot toimivat ja tämä on huomioitu myös yrityksen hinnoittelussa.

Palomuseohanke

2007-09-05T03:43:00.001-07:00

Suomen pelastusalan keskusjärjestö SPEK järjesti 30.8.2007 Turun linnassa seminaarin, jossa pohdittiin mahdollisuuksia alan erikoismuseon, nk. palomuseon, perustamiseksi. Tilanne on museoiden historiasta tuttu: luetteloimattomia kokoelmia on tallessa runsaasti erilaisissa perinnehuoneissa sekä muutamassa pitemmälle toteutetussa palomuseossa, niitä esitellään yleisölle vapaaehtoisvoimin tai oman työn ohessa. Koska oman ammattikunnan perinteen tallentaminen ei kuulu pelastusalan lakisääteisiin tehtäviin, perustuu kaikki tehty työ muutamien yksittäisten henkilöiden vapaaehtoiseen työpanokseen. Nyt on saavutettu käännekohta, jossa työn jatkuvuus ja kokoelmien säilyvyys halutaan taata perustamalla valtakunnallisesti kattava pelastusalan museo.

Seminaarin palomuseovisiot olivat ilahduttavan raikkaita. Tulevassa museossa nähtiin tärkeiksi mm. sen visuaalinen ilme ja onnistunut viestintä. Koska turvallisuusvalistus puolestaan on yksi pelastusalan tehtävistä, useat puhujat näkivät mielekkäänä liittää se museotoiminnan yhteyteen. Tällöin yksi mahdollinen esitystapa voisi olla edutainment, jossa opetettava aines pyritään muokkaamaan mahdollisimman viihdyttäväksi. Palomuseon painopisteet nähtiin museopedagogiassa sekä uudentyyppisessä näyttelyrakentamisessa, ja seminaarissa kuultiinkin Heurekan tulevaisuusjohtaja Jouko Koskisen puheenvuoro vuorovaikutuksesta näyttelynteon ytimenä.

Pelastusalan dokumentoinnin ja kokoelmien kartuttamisen sattumanvaraisuus ja systemaattisuuden puute huolestuttivat joitakin puhujia. Tiedostettu oli myös se, että nykyajan dokumentointi sähköisine dokumentteineen ym. on varsin haasteellinen tallennettava. Lohdutukseksi museoblogi voi paljastaa, että nämä asiat eivät ole paremmalla tolalla monessakaan ammatillisesti hoidetussa museossa. Kokoelmapolitiikat ovat vielä harvinaisia ja osaamista ja välineistöä puuttuu vielä internet-aikakauden perinteen tallennuksesta. Toisaalta pyrkimys systemaattiseen tallennukseen ei ole museotyössä tavoite, vaan tänä päivänä tehdään tiedostetusti valintoja ja rajauksia, jotka pyritään perustelemaan ja dokumentoimaan. Kokoelmien säilytys taas vie melkoisesti varjoa ja esimerkiksi sammutusajoneuvojen systemaattisen tallennuksen kustannukset on syytä selvittää. Auto-ja tiemuseo Mobilia pitää yllä kokoelmahotellia erityisesti ajoneuvoille, ja museonjohtaja Kimmo Levä tietää tarkasti, mitä mittaamattoman arvokkaan kulttuuriperinnön säilyttäminen maksaa euroissa.

Palomuseohanke on vielä alkuvaiheessa ja monet kysymykset ovat vielä avoimia. Mm. se, perustetaanko yhteistä, koko maan kattavaa museota lainkaan. Yksi vaihtoehto olisi jonkin jo olemassa olevan paikallisen palomuseon kehittäminen sellaiseksi. Internetin välityksellä toiminnan voisi helposti saada ulottumaan eri puolille maata.

Osoitteeseen www.palomuseot.fi on koottu kattavasti tietoja nykyisistä palomuseoista.

Oy Yritys Ab

2007-06-20T04:03:00.000-07:00

Koska Suomesta puuttuu museoalan palveluja tarjoava yritys, päätin perustaa sellaisen. Yrityksen paperit ovat tällä hetkellä kaupparekisterissä hyväksyttävina, ja toiminta saadaan käyntiin heinäkuun alusta lähtien.

Joissakin ennakkotiedoissa suunnittelin aloittavani yritystoiminnan jo toukokuussa, mutta tilintarkastuslain muutoksen vuoksi 1.7. oli tarkoituksenmukaista lykätä toiminnan virallista aloittamista.

Tietoa uudesta yrityksestä ja sen palveluista saa heinäkuusta lähtien mm. tämän blogin kautta.

Tutkimus museossa

2007-04-09T01:08:00.000-07:00

Jyväskylän yliopiston museologian opiskelijoiden ainejärjestö Diaarion vuosittainen seminaari (29.-30.3.) käsitteli tällä kertaa museoita ja tutkimusta. Museoissakin tutkitaan - ainakin jos termin tutkimus määrittelee tarpeeksi väljästi. Siinä missä Merja Herranen (MAL) piti tutkimuksena esineiden siirtelyä varastoissa, ei väitöskirjaa tekevällä, tohtorikoulutettava Arja Turusella (JY) puolestaan ollut annettu oikeutta käyttää itsestään ylevää tutkijan nimikettä.

Termi tutkimus onkin yleistynyt käsittämään laajan skaalan erilaisia toimintoja. Tai kärsinyt inflaation, kuten joku voisi ajatella. Päiväkodeissa ja kouluissa panostetaan tänä päivänä tutkivaan oppimiseen, ja museoissakin työskentelee suuri joukko tutkijoita, joiden toimenkuvaan voi kuulua kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä paitsi tieteellisin kriteerein määriteltyä tutkimista. Kaikkea tiedon kanssa puuhastelua ei varmaankaan ole välttämätöntä kutsua tutkimiseksi, ottaen huomioon nyt vaikkapa sen miten paljon tietoa maailmassa ihmisten käsillä tälläkin hetkellä on.

Monia museoiden tutkija-nimikkeitä voisikin korvata tehtävää täsmällisemmin kuvaavalla nimikkeellä. Museoblogi ehdottaakin järjestettäväksi illanviettoja uusien nimikkeiden lanseeraamiseksi. Jos työ on pääsääntöisesti esineiden järjestelyä varastossa, voitaisiin yhdessä pohtia, kuvaisiko kenties kuutiologistikko vai peräti tila-analyytikko (engl. Space Analyst) tehtävää paremmin. Omat ehdotuksenne voitte lisätä kommentteihin - luonnollisesti nimettömänä.

Career in Humanities

2007-04-05T01:44:00.000-07:00

The Special Branches of the Labor Union for Academic Professionals (which includes the Union of Academic Museum Employees in Finland) organised an event "Career 2007 - Road to Work" mostly for its student members.

During the day, we heard many success stories by several "humanities-hotshots", who have made great careers - some of them despite the fact that they had studied humanities, as one could gather. The bottom line was, that in order to get a good job one should also study some hard substance, for example economics, law, or political science to meet the recruiters' needs. Skills in IT, marketing and finances would help too. And last but not least, one would have to be a "good character".

According to a study published in the event, employers consider university graduates in humanities socially talented and good in expressing thoughts in writing. Also their communication skills are valued. On the other hand, only 48% of the respondents thought that they are critical thinkers or able to perceive large subject matters. Qualities, that were not attached to graduates in humanities, were leadership and project managing skills as well as ability to handle stress.

Many given advice made one wonder, whether the "dos" are likely to be "don'ts" in the museum sector. For example, sending an open application was encouraged, since 70% of the job openings are hidden. However, in a small sector as the museums, the straightforwardness may annoy the leaders and cause a negative impact. Also including all working experience one has could be hazardous. For museum sector, one might want to concentrate on experience connected to the degree or filling gaps after graduation.

To sum it up, it's okay if you studied humanities as long as you were clever enough to study some "real stuff", too. Employers like it if you are able to cite Plato or Nietzsche when consulting business managers...

Johtaja vaihtuu Tekniikan museossa

2007-02-26T22:45:00.000-08:00

Tekniikan museon tuore johtaja Kaisa Vähähyyppä siirtyy ilmeisesti uusien haasteiden pariin, sillä hänen paikkansa julistettiin haettavaksi hiljattain. Vähähyyppä aloitti tehtävässään vuoden 2006 alussa, jolloin hän lehtihaastattelussa mainitsi odottavansa innolla pääsevänsä mm. järjestämään esinevarastoja. Tässä kohtaa kokoelmatyöskentelyn konkarit kohottivat kulmakarvojaan: liekö varastot tulleet nyt kuntoon vai loppuiko motivaatio kenties toivottoman urakan edessä?

Vakavasti puhuen olisi kiinnostavaa kuulla, miksi Vähähyyppä jättää tehtävänsä näin pian. Eikö museoala vastannut odotuksia tai tarjonnut riittävästi haasteita? Museoalan ulkopuolelta tulleella Vähähyypällä olisi varmasti hyviä näkemyksiä ja ehkä kritiikkiäkin, josta koko ala saisi parhaimmillaan miettimisen aihetta. Huomio Museo-lehden toimitus! Olisiko tässä jäähyväishaastattelun paikka?

Vähähyyppä oli viimeinen ennen vuoden 2006 museolain uudistusta valituksi tullut museonjohtaja, joten museoasetuksen johtajalta nykyisin edellyttämät museologian perusopinnot tai alan työkokemus eivät koskeneet häntä. Jos valinta tehtäisiin nyt, jouduttaisiin keskelle hankalaa määrittelytyötä: voitaisiinko Vähähyypän työskentely Heurekassa tulkita museoalan työkokemukseksi? ICOM:n mukaanhan tiedekeskukset rinnastetaan museoihin, mutta käytännössä niiden toiminta on kovin erilaista museoihin nähden.

Museoalan työkokemus lienee käytännössä yhtä väljä ja lavea termi kuin museo nimityksenäkin, eikä kumpaakaan ole lainsäätäjän toimesta pyritty rajaamaan. Hyvä näin. Tästä saattaa kuitenkin aiheutua kiinnostavia määrittelytehtäviä tulevaisuudessa, kun erilaiset museoinstituution ulkopuoliset toimijat ja rönsyt lisääntyvät. Museoalan ymmärtäminen ICOM:n mukaisesti laveaksi yleiskäsitteeksi takaa jatkossa sen, että tie museoammatillisiin tehtäviin on auki suurelle joukolle kulttuurialan toimijoita niin museoissa kuin niiden ympärilläkin.

Werstas Sets a Standard for Collections Policies

2007-02-13T00:16:00.000-08:00

The Finnish Labour Museum Werstas recently published it's Collections Policy (in Finnish), which is the most comprehensive attempt to outline the aims and practices of collections management in museums of cultural history in Finland. Thus, it set the standard for other museums working with their own policies. It's an excellent example of what to consider and what to write down when designing a long-term plan for increasing and caring for collections.

By publishing the Collections Policy, Werstas joins the "Great Finnish Museum" and marks out its area of documentation. Werstas also wants to stress the importance of sharing the documentation work. It is not reasonable to have several museums document the same material - a division of work between the different museums is in place here. Once defined, museums should be committed to their specific area of documentation.

Werstas is currently conducting a lenghty process called "kokoelmien haltuunotto", which includes the inventing and cataloguing of collections, optimizing the storage space for collections as well as developing methods for sharing information about and within the collections. A collection policy is an essential tool for all museum professionals, who take part in this work on different levels, it is their guidebook. It describes the idea of the museum and the work to be done there, which is a prerequisite for contemporary collections management today.

This collections policy is the first of its kind in Werstas. It is meant to be complemented and revised appr. every 1-5 years, according to the need. In its first version, this collection policy is an important example for other museums and an every-day tool for staff at Werstas. However, in the collections policy 1.0.2 some day, I would like to see those more difficult aspects of collections management work problematized. For example, classification by value (arvoluokitus) and the current position of collections in museum would need further consideration. Philosophical and museological approach to these complicated issues would also increase the understanding towards museum and its collections as a whole.

"Museot kiinnostivat aiempaa vähemmän"

2007-01-23T02:12:00.000-08:00

Näin otsikoi artikkelinsa viikonvaihteen Taloussanomat. Jutussa siteerataan Museoliiton pääsihteeriä Anja-Tuulikki Huovista, joka arvelee kuuman kesän karsineen museokävijöitä. Näin varmasti osittain onkin, valittivathan myös kauppiaat, kun asiakkaat eivät viettäneet lomiaan sateelta suojassa kauppakeskuksissa.

Toinen, säistä riippumaton tekijä paljastuu jutun edetessä: Suuret yleisömassat saadaan liikkeelle vain "isojen ja paljon julkisuutta saavien näyttelyiden" yhteydessä. Näinhän se on: yleisö ei tule näyttelyyn, jonka olemassa olosta se ei tiedä. Museoiden tekemät pienet näyttelyt ylittävät median uutiskynnyksen vain sattumanvaraisesti. Suomen museoissa on joka vuosi vajaat 1200 näyttelyä. Kuinka monesta niistä olet itse kuullut?

Kolmas kiintoisa seikka nousee artikkelista implisiittisesti. Kun jutussa puhutaan museoista, tarkoitetaan sillä ensisijaisesti taidemuseoita. Taloussanomien toimittaja on haastatellut Huovisen lisäksi Valtion taidemuseon tiedotuspäällikköä, ja todennut saaneensa riittävät tiedot suppean katsauksensa kirjoittamiseen. Pelko kouristaa museoblogin sydänalaa: eikö toimittaja huomannut, että jotain jäi puuttumaan? Huomasitko sinä?

Esinetutkimuksesta kokoelmatutkimukseen

2006-10-11T10:38:00.000-07:00

Museoblogi ihmettelee jälleen ääneen vanhan leipälajinsa eli kokoelmatyön äärellä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan ajoittain paljonkin kokoelmien tietoja erilaisiin tietokantoihin sulloneena on useinkin tullut ihmetelleeksi, miksi kokoelmatyötä tehdään edelleen sellaisen esinetutkimuksen lähtökohdista, jota ei ole harjoitettu sitten 1970- ja 80-luvun? Museoiden luettelointiohjelmatkin on suunniteltu niinikään palvelemaan tutkimusta, jota ei tehdä (poikkeuksena tosin Valokuvataiteen museon suojissa syntynyt Sipi). Sinänsä hassua - joskin myös turhauttavaa - että museokokoelmien digitoinnin tärkeyttä perustellaan paitsi yleisön, myös tutkijoiden pääsyllä kokoelmien äärelle. Aina välillä joku sentään huomaa kysyä, että missähän ne tutkijat ovat?

Aivan! Käytössä olevilla luettelointiohjelmilla ei ole paljoa annettavaa sellaiselle esineisiin ja esinekokoelmiin perustuvalle ja kohdistuvalle tutkimukselle, joka tänä päivänä olisi tarkoituksenmukaista. Tällä hetkellä ei tehdäkään esinetutkimusta, vaan jatkuvasti enemmän kokoelmatutkimusta. Halutaan tietää, miten kokoelmat ovat syntyneet, jotta nähtäisiin, miten museot ovat syntyneet ja miten museot ja museaalinen professio on muuttunut ajassa. Halutaan siis ymmärtää kokoelmia ja museoita. Yksittäisellä esineellä ei tällaisessa tarkastelussa luonnollisestikaan ole sellaista painoarvoa, joka taas on ollut korostuneesti esillä museoiden luettelointi- ja digitointityössä. Suurten esinemäärien ja kokonaisten kokoelmien tutkimukselle taas luettelointiohjelmilla ei ole paljoa annettavaa. Tämä johtuu toisaalta siitä, että kokoelmatutkimuksen kannalta kiinnostavia kysymyksiä ei joko ole luetteloinnin yhteydessä kysytty tai ne on tietokantoihin luetteloinnin yhteydessä hukkuneet jonnekin bittisyövereihin jokaisen luetteloijan toteuttaessa omia informaatikon käytäntöjään ja näkemyksiään.

Kokoelmatutkimuksen nousu elää toistaiseksi lähinnä ilmaan heitettyinä gradujen aiheina ja tekeillä olevina töinä. Jonakin päivänä nämä graduntekijät saattavat kuitenkin olla juuri sinun museosi ovella. Miten hyvin tutkijoiden saavutettavissa kokoelmat silloin ovat? Ettei vain olisi niin, että hakuja tietokannasta pystyy tekemään ainoastaan henkilökunta? Se kun ainoana on perillä niistä monimuotoisista käytännöistä, joiden mukaan aineisto on tietokantoihin järjestetty. Nämä graduntekijät ovat sentään sukupolvea, joka kaivaa netistä esiin mitä tahansa, mutta museoammattilaisen logiikasta eivät hekään onnistu selkoa saamaan!

Museum History - History of the Museums

2006-05-16T03:50:00.000-07:00

An ambitious project to write the concise history of museums and museum field in Finland was launched in 2005. The project consists of two phases: Phase 1 aims to collect data and material from museums, interview elder and retired museum professionals and collect material about exhibitions. The writing of the History is the aim of phase 2. Phase 1 will be carried out by museums: they will submit material into a web-database and carry out the interviews.

Interviews and other material (minutes, yearbooks etc.) are great and indispensable for studying museums. However, if used alone the perspective of the study will remain quite narrow. To broaden the scope research should, IMHO, also include analytical and interpretative study of collections and the way they were aquired. Studying collections as a whole will reveal ideas, ways of thinking and seeing the world in a way that no other document can. There is no know-how or many models to do this kind of collection research. In my own study of th Sami collections in the National Museum of Finland, I presented one simple model to do this. The results of my study were very convincing. As to my understanding, studying a museum but not its collections will easily result in positivist history, not in a thorough research.

About Censorship in the Museums

2006-04-20T00:48:00.000-07:00

The students of museology at the Jyväskylä University (Finland) have arranged museological seminars annually for a decade. Seminars discuss central themes regarding museums. They are very well organised events with influential speakers representing usually different museums in Finland. Themes vary from year to year, but the viewpoint remains fresh and the approach modern. Many issues considered self-evident in the museum profession are thoroughly discussed in these seminars. This year's title was "Censored - Does Not Belong in the Museum".

Some of the central questions in the seminar were whether or not museums end up blocking out certain groups or issues by its collections and exhibitions policy. What kind of material is not accessed in the collections? Are there themes that cannot be displayed? Is it the task or duty of the museum professionals to act as the moral guardian of the society?

Difficult questions, no easy answers. Museums are expected objectivity, neutrality and equality, since they are 'representatives of science'. The information at a museum is considered 'right' by the public. This puts museums in an awkward position when it comes to issues that divide opinions, such as the marginal groups. If a museum chooses to display for example homosexuals (as the Central Museum of Labour did last summer), it is often considered as a statement supporting this group. Many museums are expected to work in harmony with their backgroud organisations or owners. It was also brought up that museums are often regarded as sacred places. Therefore the representations should only include material that is socially approved. This last argument applies also to some museum professionals: one speaker would not accession any material about sexuality in her museum because of the marginality of the subject (!).

Some speakers expressed that museums should not worry so much about what is or is not appropriate. It could also be regarded that it is the mission of museums to bring new subjects to the discussion and shake general beliefs and conceptions. A good example how a museum can present difficult subject and take part in discussion in the process, is the No Name Fever -exhibition about AIDS at the Museum of World Culture in Sweden.

The seminar was surprisingly widely noticed by some of the biggest newspapers of Finland. Of course, journalists are always on alert when freedom of speech is on the agenda. At any case, many museum professional got to present their valuable points and make the current issues in the museums more known also to a wider audience.

Museoblogi goes English

2006-04-10T00:36:00.000-07:00

From now on, Museoblogi will also be posting in English. It seems that museum-related blogs are emerging around the world and Museoblogi wants to be part of this virtual community, too. Check out for example "Museum-related blogs" on the sidebar as well as the Museums Blog Webring by Mario Bucolo to find more blogs on the internet.

Oikea museoasenne

2006-03-15T23:52:00.000-08:00

Museoista saa tänä keväänä ostaa silikonisen asennerannekkeen, jonka viestinä on hauskasti "ei saa hävittää". Idea rannekkeesta on mainio, eikä kuvaavampaa museoasennettakaan olisi voinut löytää. "Ei saa hävittää" on looginen jatke museopuheeseen ja sellaisille museoissa usein nähdyille lauseille kuten "ei saa koskea", "kuvaaminen kielletty" tai "ei laukkuja näyttelytiloihin".

"Ei saa hävittää" viittaa museoiden säilytystehtävään ja on arvokas muistutus siitä. Sen tunnistaa museopuheeksi sellainenkin, joka muuten ei alaa tunne. Lause ei toimisi lainkaan samalla tavalla, jos se olisi muodossa "täytyy säilyttää", vaikkei sekään ajatus ole museodiskurssille vieras. "Ei saa hävittää" tukee myös yleisön käsitystä museoiden tehtävästä kaikkinaisen hävittämisen estäjinä. Toisaalta vanhan hävittäminen voi olla myös este uuden rakentamiselle, mikä sekin on museopuheesta tuttua.

Ihme lapsia II

2006-02-04T23:47:00.000-08:00

Toinen Museoblogin lapsikäsitystä hämmentävä esitys on kirja Suomen lasten historia, joka ilmestyi syksyllä 2005. Kun vuonna 2006 ottaa käteensä teoksen Suomen lasten historia, olettaa pian tutustuvansa tutkimukseen suomalaisesta lapsuudesta. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan sen sijaan lapsille kirjoitetusta Suomen historiasta. Nimi lienee sukua teoksille Suomen lasten runotar ja Suomen lasten raamattu. Teoksen kirjoittajat ovat maatalousmuseo Saran johtaja Juha Kuisma sekä Kirsti Manninen, joka tiettävästi kirjoitti Saran näyttelytekstit. Kuisma mainitaan kirjan takaliepeessä "ekohistorian ja maaseutukysymysten erityisasiantuntijaksi" ja Manninen puolestaan on FT, historian tutkija ja opettaja. Kirja on varsinainen tiiliskivi, A4-kokoinen ja 200 sivuinen järkäle, jota ei hennoissa kätösissä kovin helposti pyöritellä.

Kirja on rakennettu siten, että ensin on fiktiivinen tarina, jota seuraa eri aiheista koottu tietoiskuaukeama. Teos etenee kronologisesti vasarakirveskansasta maahanmuuttajiin. Tarinoista ei draamaa puutu, milloin sytytellään vainovalkeita tai syödään viimeisiä perunoita. Testiryhmä (9- ja 11-vuotias), joka nauraa katketakseen yltiöväkivaltaisille Happy Tree Friendseille, pitää jo ensimmäistä tarinaa "Metsä palaa" niin surullisena, ettei halua kuulla lisää. 11-vuotiaan saa houkutelluksi kirjan ääreen uudelleen, kun vetoaa hyötyihin kouluhistorian suhteen. 9-vuotias häiriköi, kunnes hänet passitetaan toiseen huoneeseen. Hän poistuu tyytyväisenä.

Saattaahan se olla niin, ettei maamme historiaa yksinkertaisesti voi esittää muuten kuin toisiaan seuraavina sotien ja kärsimysten sarjana. Toisaalta ei voi välttyä tunteelta, että fiktiivisissä tarinoissa on tietoisesti pyritty mahdollisimman raflaavaan ja jopa "sensaatiohakuiseen" esitykseen. Ehkä tekijät ovat ajatelleet koululaisten olevan niin tottuneita väkivaltaisiin mediaesityksiin, että ollakseen lainkaan vaikuttavia kurjuudet on tuotava mahdollisimman lähelle lukijaa. Kirja seuraa kouluhistoriaa uskollisesti ja hukkaa samalla tilaisuuden tehdä enemmän "lasten näköistä" esitystä. Aina välillä on jokin erityisesti koululaisia oletettavasti kiinnostava teema saanut suuremman huomion, kuten esimerkiksi pesäpallo tai 1800-luvun koulut. Tietoiskuaukeamista riittäisi paljonkin puhuttavaa. Aina kun yritetään tiiviisti antaa objektiivista "tietoa" tullaan samalla helposti arvotetuksi asioita paljastavalla tavalla. Positivismi ei liene kovin kaukana sieltä, missä tuleville sukupolville siirretään Suomen historia.

Ihme lapsia I

2006-01-30T00:47:00.000-08:00

Kansallismuseon lasten sivut pyrkivät tutustuttamaan kävijänsä Kansallismuseoon rakennuksena ja näyttelynä. Rakennuksen edustalta tuttu karhu on nostettu sivuston maskotiksi, joka esiintyy myös tehtävissä. Sivusto koostuu kahdesta museoseikkailusta, savupirttiosiosta sekä tehtävistä.

Museoseikkailut alkavat pääovelta ja jatkuvat näyttelysaleihin. ”Seikkailu 1” sijoittuu museon ensimmäiseen kerrokseen ja ”seikkailu 2” toiseen kerrokseen. Seikkailut etenevät museossa tarkoitetun kulkusuunnan mukaisesti pysähtyen useimmissa huoneissa ja poimien niistä kustakin yhden asian tarkasteluun. Eikä mukana ole ainoastaan näyttelysalit; hyvä idea oli ottaa seikkailuun mukaan myös ulko-ovi luodinreikineen sekä keskihallin freskot.

Mitä mieltä sivuista on 8- ja 11-vuotiaasta koululaisesta koostuva testiryhmä? 11-vuotiasta saa houkutella hyvän tovin, ennen kuin hän suostuu edes vilkaisemaan mitään lapsille tarkoitettua (hän kun ei omasta mielestään enää ole lapsi). Silmää iskevä karhu seikkailun alussa herättää ihastusta ja testiryhmä innostuu asiasta. Tekstiä ei luonnollisestikaan viitsitä lukea, vaan keskitytään sen sijaan klikkailemaan sivun kolmea kuvaa suuremmaksi. Rikkoutunut ikkuna pysäyttää, mutta koska kuvatekstiä ei ole, ei siitä välitetä sen enempää.

Mennään eteenpäin ja tutustutaan keskihallin freskoihin. Nyt löytyykin oikein hauskaa: pikkukuvat suurenevat viemällä hiiren osoittimen niiden päälle. Kokeillaan, mitä tapahtuu, kun hiirtä liikuttaa oikein nopeasti kuvien päällä. Molemmat haluavat kokeilla. Kuvilla ei ole kuvatekstejä, vaan niihin viitataan toisinaan leipätekstissä. Tätä ei testiryhmä ymmärrä (koska ei malta lukea tekstiä) vaan kiiruhtaa eteenpäin.

Esihistorian osaston otsikko ”Viikingin päällystakista vaiko lentokoneesta?” on siinä määrin houkutteleva, että 11-vuotias lukee koko tekstin ja pitää sitä todella mielenkiintoisena. 8-vuotias odottelee vieressä. 11-vuotias haluaa lukea myös Pyhän Martin tekstin. 8-vuotias katsoo kuvat Martin hevosesta ja häipyy, kun aikaa on kulunut noin viisi minuuttia. Asehuoneeseen tullessa 11-vuotias on jo vakuuttunut tekstien mielenkiintoisuudesta, ja lukee niitä innolla.

1900-luvulta sivuilla esitellään leluja, ja 8-vuotias käydään huhuilemassa takaisin. Lelut ovat hänestä kiinnostavia, mutta koska kuvatekstejä ei ole, hän häipyy jälleen. 11-vuotias sen sijaan urakoi läpi molemmat seikkailut ja pitää niitä todella hyvinä. Sivustoon myös kuuluvaa, jonkinlaista savupirtti-tietoiskua ei testiryhmä suostu enää katsomaan ilman kiristystä ja uhkailua. Savupirttiosion tarkoitus jää hämäriksi niille, jotka eivät tiedä, että esiteltävä pirtti löytyy museosta.

Vaikka sivuston idea sinänsä on hyvä ja toimiva, on sen toteutus keskeneräisen tuntuinen. Graafinen yleisilme on suttuinen, navigointi sivuilla on vaikeaa ja useampi linkki johtaa umpikujaan. Nämä ovat kuitenkin vain helposti korjattavia, teknisiä yksityiskohtia.

Huonekohtaiset tekstit olivat liian pitkiä 8-vuotiaalle, joka lukee vielä hitaasti. Häntä olisivat lyhyet kuvatekstit palvelleet paremmin. Nopeana lukijana 11-vuotias sen sijaan luki ja nautti hyvin kirjoitetuista, hauskoista ja oivaltavista teksteistä. Viidesluokkalaisena hän on jo lukenut koulussa puoli vuotta historiaa ja niinpä sivustolla esitetyt asiasisällöt kohtasivat hänessä jonkinnäköisen kognitiivisen pinnan, johon kiinnittyä. 8-vuotiaalla tätä etua ei ollut.

Lasten sivujen nimeämiseen olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota, sillä nimi yhdistettynä sisältöön paljastaa pedagogisen asiantuntemuksen puuttumisen suunnittelusta. Testiryhmässä se, joka ei missään nimessä halua leimautua ”lapseksi” sai selvästi enemmän irti niistä kuin se, jolle niiden etukäteen arveltiin olevan tarkoitettu. Opettajia varten sivuilla ei ole mitään ohjetta siitä, kenelle sivusto on tarkoitettu ja miten se on ajateltu käytettäväksi. 5. ja 6. vuosiluokan koululaiset ovat kuitenkin ryhmä, jota sivusto parhaiten palvelee, sillä alle kouluikäisen pitäisi olla ihmelapsi osatakseen tai jaksaakseen lukea sivuston pitkiä tekstejä. ”Lasten sivut” karkottavat nyt jo pelkällä nimellään osan potentiaalisesta käyttäjäkunnasta. Kokonaisuus selkeine pedagogisine puutteineen ja teknisine kömmähdyksineen on amatöörimäisempi kuin mitä Suomen suurimmalta museolta voisi odottaa. Hyvä idea ja sisältö toisaalta kompensoivat näitä, ja niiden takia sivusto onkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Räjähdysherkkä ala

2006-01-26T03:30:00.000-08:00

Räjäytykset museoissa näyttävät olevan maailmalla yleisemminkin nousussa. Myytinpurkajat -ohjelmassa selviteltiin, voiko kännykkä aiheuttaa bensa-aseman räjähdyksen, kuten jotkut uskovat. Empiiristä koetta varten rakennettiin pleksikoppi, johon pistettiin kännykkä ja joka sitten täytettiin höyrystetyllä bensiinillä. Sitten vain soittamaan kopissa olevaan kännykkään ja odottelemaan, josko koko komeus possahtaisi ilmaan. Tämä koe suoritettiin museoalueella.

Koska kuitenkin kiinnostuitte, voin paljastaa, että kännykällä ei onnistuttu saamaan aikaiseksi räjähdykseen tarvittavaa kipinää. Sen sijaan saattaa olla hyvinkin kohtalokasta käydä kesken tankkauksen autossa istuskelemassa. Istuimesta saatava staattinen sähkölataus saattaa nimittäin purkautua bensapistoolin metalliin koskettaessa ja aiheuttaa tarvittavan kipinän. Tämäkin vaihtoehto testattiin ohjelmassa, ja sillä lopulta onnistuttiin saamaan aikaan odotettu räjähdys.

Räjähdyskokeen paikaksi oli valittu - ei siis Nevadan autiomaata - vaan museoalue, jolla sijaitsi mm. bensiinimuseo (nimi ei jäänyt mieleen). Uudella mantereella näyttääkin olevan useita bensiini- ja öljymuseoita sekä entisöityjä bensa-asemia. Koska Suomessakin näyttää olevan tilaa aina yhdelle museolle, voitaisiin meilläkin museoida ainakin yksi huoltoasema baareineen! Ovathan ne muistomerkkejä siitä, miten köyhä kansa raivasi tiensä suksilta auton rattiin. Huoltoasemilla sitä käytiin 1970-luvulla monella pienellä paikkakunnalla (kuten Pohjois-Espoossa) "ulkona" syömässä lehtipihvejä ja ranskalaisia samalla kun tavattiin tuttuja ja vilkuiltiin epäluuloisina oudompia asiakkaita. Nuorison viikonloppu huipentui, kun sullouduttiin kaverin Ladaan tai Datsuniin ja pyyhällettiin huoltsikalle juomaan kahvia 2 mk 40 penniä kuppi. Ja juuri huoltoasemilla päästiin tutustumaan sellaisiin kummajaisiin kuten iltapäivälehdet, muunlaisista julkaisuista puhumattakaan...

Sana on vapaa

2005-11-17T11:42:00.000-08:00

Ystävät ja toverit, ottakaa toki rohkeasti kantaa ja esittäkää omat - myös eriävät - näkemyksenne museoblogin lastuihin. Harrastetaan näyttely- ja museokritiikkiä yhteisvoimin oikein olan takaa! Sen voi tehdä myös nimettömänä. Tiedän, että teillä olisi paljon sanottavaa... Eikä tosiaankaan tarvitse laatia mitään romaaneja; asiaa syvällisesti läpikäyvien, analyyttisten ja pitkien pohdintojen paikka on jossakin muualla, ei blogeissa. Joten siitä vaan, lunta tupaan ;-) !

Designmuseon kronologiakattauksia

2005-11-16T22:22:00.000-08:00

Kävin yllättymässä Designmuseossa kaksi viikkoa sitten uuden Pöytä koreaksi -näyttelyn avajaisissa. Ensin yllätyin siitä, että esineiltä oli tietoisesti jätetty pois esinetekstit. Jossakin vaiheessa vihdoin ymmärsin, että siitä ei ollutkaan kysymys. Sitten yllätyin siitä, että niinkin tasokas museo avaa näyttelynsä keskeneräisenä. Ei siinä mitään, Museoblogi pitää kyllä yllätyksistä.

Pöytä koreaksi -näyttely esittelee kattauksia kautta aikojen Suomessa. Se liittyy saman nimiseen kirjaan, jonka n. 15-sivuisessa historiallisessa katsauksessa esitellään ruokakulttuurin kehittyminen esihistorialliselta ajalta nykypäivään sekä tarkastellaan kattauksia savupirteistä ruhtinaiden hoveihin päätyen lopulta Kalastajatorpalle. Tuloksena on melko sekavaa, harrastelijahistorijoitsijoille tyypillistä positivistis-anakronistista kertoilua. Kirjan muut luvut käsittelevät kattaustekstiilejä ja astioita - nimenomaan muotoilun historian näkökulmasta tarkasteltuna.

Designmuseo kärsii samasta ongelmasta kuin vanhoihin rakennuksiin sijoitetut museot tavallisestikin: käytettävissä oleva tila rikkoutuu pieniin huoneisiin ja pohjakaava sanelee jossain määrin myös näyttelyn sisällölliset ratkaisut. Niinpä designmuseokin on jakanut huoneet eri vuosisatojen kesken. Vanhemman pään kattauksissa esitellään yksittäisiä esineitä, mutta jo 1800-luvulta on säilynyt astiakokonaisuuksia, joilla on päästy luomaan kokonaisia ruokasali-interiöörejä. Näyttelysuunnittelijalle plussaa siitä, että oli jaksanut haalia interiööreihin aikakauteen sopivia huonekaluja ja tapettimalleja rekvisiitaksi. 1900-luvulle tultaessa kattausten esittelyssä mennään suoranaisen ahmimisen puolelle: pitkät pöydät on tupattu täyteen erilaisia astiastoja, jotka on erotettu toisistaan erilaisin pöytäliinoin (hauskan näköistä sinänsä). Yksi huone lähestyi nykypäivää vuoden 2005 uniikkiastioilla.

Näyttelyn "big idea" oli joko tarkoituksella tai tahattomasti se, että ihmiset pystyvät tunnistamaan elämänsä varrella tutuksi tullutta ruokapöytien esineistöä. Tällä tavoin näyttely toimi muistamisen paikkana. Selkeimmin museon ominta aluetta oli 1900-luku, kun astiat saatettiin määritellä kuuluvaksi johonkin tiettyyn tyylilliseen kategoriaan. Tyypillinen otsikko oli esim. "Funktionalismi 1930-l." Maailman katsominen erilaisten tyylisuuntien kautta ja sen pakonomainen jakaminen toisistaan poikkeaviin vuosisatoihin tai -kymmeniin tuo mieleen Foucault'n episteemit. Klassisen episteemin vallitessa "tiedon" ajateltiin muodostuvan siten, että tunnettu maailma luokiteltiin ja ryhmiteltiin erilaisiin kategorioihin ulkoisten tunnusmerkkien perusteella. Sitä, mikä ei mahtunut kategoroihin, ei huomioitu. Moderni episteemi puolestaan järjesti maailman 1800-luvulta alkaen "sisäisten" samankaltaisuuksien mukaan, jolloin mm. tietty aikakausi tuli ensimmäistä kertaa yhteiseksi nimittäjäksi. Näin ollen Designmuseon esitystapa "ismeittäin" ja vuosikymmenittäin sisältävät viitteitä paitsi moderniin, myös jossain määrin klassiseen episteemiin.

Vaikea sanoa, miten tietoista pohjaa Foucault´n episteemit ovat näyttelyn esitystavalle Designmuseossa antaneet. Ainakaan niille ei ole yritetty löytää vihtoehtoisia esitystapoja, sillä kategoriat ovat selvääkin selvemmät: renessanssi, rokokoo, kertaustyylit ja 1900-luvun muotoilu jaettuna omiin lokeroihinsa. Yli jää ainoastaan uusi tuotanto, sillä eihän siitä vielä tiedä, minkä nimikkeen alle se kuuluu. Se on kipattu näyttelyssä omaan huoneeseensa, muista erikseen. Epäilemättä yleisö odottaakin näkevänsä juuri kuvatun kaltaista esitystapaa, mutta kenen tehtävä on esittää (tututkin) asiat uudella ja odottamattomalla tavalla ellei museon? Maailma - tai Designmuseo - tuskin suistuisi radaltaan, jos esineet asetettaisiin näytteille ilman mainintaa tyylisuunnasta tai vuosikymmenestä. Tänä päivänä esineen eri ulottuvuuksia voidaan nimittäin näyttelyissäkin tuoda esiin yhdistämällä niitä muihin esineisiin, tekstiin, kuvaan, ääneen tai vaikka tuoksuun.

Epäilemättä näyttely tulee vetämään salit täyteen, onhan ruoka ja kattaus aina ja varsinkin nyt kovasti muodissa. Mitä sopivin aihe näin joulun alla, kun pöytähopeat kiillotetaan ja lautasliinat taitellaan juhlakautta varten.

Kansas putosi maailman reunalta

2005-11-10T22:20:00.000-08:00

Ameriikasta kuuluu kummia: Kansasin osavaltio keskilännessä hyväksyi viikolla koulujen opetusohjelmaan evoluutioteorian kritiikin. Heti perään Pennsylvaniassa yritettiin samaa, mutta vimmastuneet kansalaiset erottivat koululautakunnan yhdeksästä jäsenestä kahdeksan. Minnesota, New Mexico, Ohio ja Pennsylvania ovat viime vuosien aikana tuoneet opetusohjelmaansa evoluutioteorion kyseenalaistamisen, mutta Kansas menee tässä asiassa vielä pitemmälle. Mitä ihmettä siellä oikein puuhataan?

Kansasin tapahtumat ovat seurausta Pennsylvaniassa vireillä olevalle oikeudenkäynnille. Vanhemmat haastoivan sikäläisen koululautakunnan oikeuteen, kun se oli antanut opettajille ohjeen opettaa kouluissa intelligent design-teoriaa. ID-teorian mukaan tiettyjen maailmankaikkeuden osia ei voi selittää muuten kuin jonkin älyllisen tahon - kuten esimerkiksi Jumalan - toiminnan tuloksena.

Kreationistit ovat jo vuosikymmeniä pyrkineet kieltämään evoluutioteorian opetuksen kouluissa, sillä heidän mukaansa se on vain yksi teoria muiden joukossa. Kun kerran luomisteoriaa ei saa opettaa osavaltioiden kouluissa (kirkko ja valtio on erotettu), niin ei pitäisi evoluutioteoriaakaan saada. Nyt kun Bushin toinen vaalikausi on meneillään ja republikaanien suosio kääntynyt laskuun, oli kreationisteilla ikään kuin viimeinen tilaisuus ehkä pitkään aikaan yrittää saada tavoitteensa evoluutioteorian kritiikin sisällyttämisestä opetussuunnitelmaan läpi.

Museoblogi on nuoruudessaan viettänyt ikimuistoisen vaihto-oppilasvuoden Kansasissa, mistä johtuu hänen erityinen kiinnostuksensa osavaltion asioihin. Isäntäperhe oli täysin maallistunut, mutta "isän" suku Wichitassa ei. (Wichitahan ylittää aina välillä kansainvälisen uutiskynnyksen, kun siellä hyökätään aborttiklinikoita vastaan.) Niinpä Museoblogi sai siellä kosketuksen uskonnolliseen fanaattisuuteen ihan siinä family dinnerin ohella. On ne vaan niin erilaisia, vaikka näyttävät ihan samanlaisilta kuin me!

Onnea!

2005-10-27T22:52:00.000-07:00

Helsingin yliopiston museologian yliopistonlehtori Marja-Liisa Rönkkö täyttää tänään 60 vuotta. Museoblogi onnittelee päivänsankaria lämpimästi ja kehottaa kynnelle kykeneviä lukemaan syntymäpäivähaastattelun Helsingin Sanomista.

Museolain muutokset hyväksytty eduskunnassa

2005-10-18T22:20:00.000-07:00

Eduskunta hyväksyi viime viikolla joitakin muutoksia museolakiin. Selkeä parannus oli museotoiminnan tavoitteisiin tehty muutos. Kun tavoitteena aikaisemmin on ollut ylläpitää ja lisätä kansalaisten tietoutta kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään, on muutoksen jälkeen tavoitteena ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään.

Tiedon lisäämisestä siirryttiin siis ymmärryksen lisäämiseen. Koko uudistettu ensimmäinen pykälä mahdollistaa sen, että museot voivat nyt viimeistäänkin irrottautua perinteisestä epäuskottavasta "tiedon" jakajan roolistaan ja ne voivat lähestyä yhteiskuntaa uudenlaisista näkökulmista ja samalla jopa ottaa takaisin entistä rooliaan yhteiskunnallisena ja kulttuurisena vaikuttajana. Mitkä mahdollisuudet!

Sen sijaan melkoinen tyrmistys seuraa saman pykälän viimeisillä riveillä, jossa museoita velvoitetaan jatkossa "edistämään kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevan tiedon saatavuutta tallentamalla ja säilyttämällä aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville". Pannahinen! Kansainvälisellä museokentällä on jo vuosia kohkattu aineettoman kulttuuriperinnön (intangible heritage) tärkeydestä, mutta mitä saadaan aikaiseksi Suomessa: Aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä, eli esineitä ja kuva-aineistoa. Vanha muoto kuului: esineitä ja muuta aineistoa ihmisestä ja hänen ympäristöstään. Tuohon "muuhun ainestoon" saattoi sentään intangiblekin mukavasti solahtaa, samoin kuin kaikki muu mahdollinen maan ja taivaan välillä lehtileikkeistä radiomainoksiin.

Museolain uudistuksilla tuetaan paitsi kuntien liittämistä toisiinsa, myös eri kuntien museoiden yhdistämistä suuremmiksi yksiköiksi. Jatkossa museon voi nimittäin omistaa myös kuntayhtymä. Museoiden yhdistymistä yli kuntarajojen taas vauhdittanee jatkossa se, että museoissa on oltava vähintään kaksi työntekijää. Muitakin museoiden asemaa ja toimintaedellytyksiä turvaavia parannuksia uudistuksia sisältyy museolain uudistuksiin.

Pahin pettymys museolain uudistuksissa näin museoammattilaisen näkökulmasta oli ehdottomasti se, että mm. Janne Vilkunan ajama vaatimus siitä, että museonjohtajalta vaadittaisiin jatkossa museologian perusopinnot tai vastaava määrä työkokemusta, ei lopulta sisältynytkään uudistukseen. Ensi vuoden alusta lähtien museolla tulee olla päätoiminen museonjohtaja ja riittävä määrä museoalan koulutuksen saanutta henkilöstöä. On tietysti hyvä, että museonjohtajan hommia ei voi hoidella oman toimen ohessa. Museoblogi olisi silti toivonut jotakin lausumaa nimenomaan johtajan museologisesta pätevyydestä. Henkilöstöltä vaadittavasta museoalan koulutuksesta säädetään myöhemmin erikseen asetuksella. Odotamme mielenkiinnolla.

Museolain uudistukset sisältävät siis lukuisia parannuksia museoiden käytännön toimintaan. Museologisesti tarkasteltuna ne eivät muuta radikaalisti museoiden nykyistä toimintaa ja näkemystä itsestään. Uudistusten myötä otetut pienet askeleet toimivat ajan kanssa vahvistaen museologisen ajattelun asemaa museoissa vähitellen. Ainakin, mikäli edes henkilökunnan pätevyyteen saadaan vaatimus museologian opinnoista!

Haluatko museonjohtajaksi?

2005-10-09T22:33:00.000-07:00

Hiljattain tuli hakuun Tekniikan museon johtajan paikka. Hakijoilta edellytetään "ylempää korkeakoulututkintoa, vankkaa museon toimialan tuntemusta, hyvää johtamistaitoa sekä kokemusta talouden ja hallinnon hoidosta. Myös kielitaito katsotaan eduksi."

Museoblogi on melko tyrmistynyt siitä, että museonjohtajalta ei vaadita minkäänlaista museoalan osaamista tai koulutusta. Vaadittava ylempi korkeakoulututkinto saa olla miltä tieteenalalta hyvänsä. Vaatimus vankasta museon toimialan tuntemuksesta sulkee käytännössä ovet humanistihakijoilta, joiden tekniikan tuntemus saattaa olla vaatimattomampaa. Sen sijaan museoalan tuntemusta humanisteilla olisi, mutta sitä ei juuri tämän museon johtajalta edellytetä. Mielenkiintoista olisi kuulla, miten valitsijat määrittelevät johtajalta vaaditun hyvän johtamistaidon ja eduksi katsotun kielitaidon.
Näin vaatimattomilla pätevyysvaatimuksilla annetaan ymmärtää, että ainakaan tämän museon toiminta ei ole sen kaltaista, että sen johtaminen edellyttäisi erityistä osaamista. Tuleva johtaja vastaa mm. museon toiminnan suunnittelusta, kehittämisestä sekä museon taloudesta ja hallinnosta sekä näyttely- ym. projektien tuotannonjohdosta ja koordinoinnista. Jokainen hiukankin museotyötä nähnyt ymmärtää, miten monitahoinen ongelmakenttä näistä avautuu. Miten voidaan ajatellakaan, että pelkällä tekniikan tuntemuksella voitaisiin vastata tällaisiin haasteisiin!

Mikä hauskinta, Tekniikan museon johtajan pätevyysvaatimukset ovat täydellisessä sopusoinnussa nykyisen museolain pykälien kanssa. Lain perusteella kun museonjohtajalta ei tosiaan edellytetä kuin ammatillista perehtyneisyyttä museon toimialaan. Tämä asia on muuttumassa, kun museolain muutokset hyväksyttäneen vielä tämän vuoden kuluessa. Sen jälkeen museonjohtajaltakin toivottavasti edellytetään joko museologian perusopintoja tai ainakin riittävää kokemusta museotyöstä.

Museolain tulevien muutosten myötä ollaan siis hylkäämässä vähitellen ajatus siitä, että museonjohtajan tulisi olla oman museonsa toimialan asiantuntija. Tämä käytäntö on hämärtynyt vuosien saatossa jo itsestäänkin, sillä käsityksemme tiedosta ja sen hallinnasta on radikaalisti muuttunut. Nykyisen tietotulvan keskellä ymmärrämme, miten rajallista oma tietämyksemme lopulta on, miten monimutkaisia asiat ovat ja miten vaikeaa on yhden ihmisen läpikotaisin enää tuntea. Miten uskottavaa tässä tilanteessa museonjohtajan enää on esiintyä substanssin asiantuntijana ja alan auktoriteettina? Positivistinen asiantuntijuudesta kiinnipitäminen nakertaa uskottavuutta niin toimialan kuin museoyhteisönkin silmissä ja hidastaa koko museon kehittymistä moderniksi yhteiskunnan osaksi. Voisivatko tulevaisuuden museonjohtajat olla yhä enemmän yrityselämän kaltaisia ammattijohtajia, jotka keskittyisivät toiminnan "suuriin linjoihin", kuten varainhankintaan ja ulkoisiin suhteisiin substanssiosaamisen jäädessä muulle henkilökunnalle?

Museoviraston kuva-arkiston ahdinkoa

2005-09-27T11:55:00.000-07:00

Heasrin sivuilla on käyty syksyn mittaan keskustelua siitä, kuinka kuva-arkistojen perimät korkeat maksut vaikeuttavat tietokirjojen julkaisemista. Päivän lehdessä Museoviraston kuva-arkiston yli-intendentti Sirkku Dölle perusteli viraston linjauksia. Korkeita hintoja hän perusteli mm. sillä, ettei virasto voi julkista rahoitusta saavana tahona polkea kuvapalveluiden hintoja. Tämä on yksi näkökulma. Toinen on, että julkisen rahoituksen vastineena palvelut voisivat olla edullisempia, jotta useammat voisivat niitä käyttää. Museovirasto katsoo lisäksi hinnoittelupolittiikkansa "säästävän kuvia kulumiselta", siis siltä, että sama kuva ei toistu liian useassa julkaisussa. Voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, onko tämä todellakin Museoviraston kuva-arkiston tehtävä tai edes ilmaisuvapauden näkökulmasta sallittuakaan!

Dölle toi kirjoituksessaan myös esiin huolensa kuva-arkiston henkilökunnan jaksamisesta ja kokoelmien kulumisesta kaiken kiireen keskellä ja väläytti ajatuksen arkiston sulkemisesta määräajaksi jotta voitaisiin keskittyä pelkkään digitointiin. Tällaiset toimenpiteet lienevät kuitenkin turhia niin kauan kuin kokoelmia kartutetaan holtittomasti ilman minkäänlaista suunnitelmaa, linjausta ja seulontaa. Kaikki mitä ovesta tulee sisään, otetaan ilman muuta kokoelmiin ja luetteloidaan. Tai siis jätetään odottamaan luettelointia, sillä kartuntamäärä ylittää monikertaisesti sen, mitä nykyisellä henkilötyövuosimäärällä voidaan luetteloida. Omat ongelmansa aiheutuu siitä, että luettelointiin kehitetty Kuva-Musketti ei lainkaan sovellu suurten kuvamäärien luetteloimiseen.

Museoviraston kuva-arkistoissa riittää siis toistaiseksi vilskettä. Uusi tekijänoikeuslaki ei sekään suuresti vaikuta vanhojen valokuvien suosioon, sillä niiden suoja-ajat ovat jo kuluneet umpeen. Uudemman aineiston kanssa tilanne onkin toinen, kun oikeuksista saadaan vääntää kättä nähtävästi Kuvaston ja Finnfoton kanssa. Museoblogi jää kiinnostuneena odottamaan millaisia summia nämä alkavat periä kuvien julkaisemisesta ja miten se vaikuttaa niin Museoviraston kuin muidenkin museoiden kuva-arkiston hintoihin.

Nuoriso kapinoi ICOM :issa

2005-09-16T00:07:00.000-07:00

Kansainvälisen museoalan järjestön ICOM:in italialainen jäsen Mario Bucolo esitti elokuussa ajatuksen perustaa järjestön alaisuuteen oma komiteansa nuorille museoalan ammattilaisille. Bucolo oli pettynyt ICOMin toimintaan (tai pikemminkin toimimattomuuteen), sen luutuneisiin asenteisiin ja muutosvastaisuuteen. Ensimmäisen kerran ajatus oman komitean perustamisesta esiteltiin amerikkalaisvetoisella Museum-L postituslistalla, jossa se sai runsaasti kannatusta. Suuri yksimielisyys vallitsi siitä, että vasta alalle tulleilla olisi oltava oma fooruminsa kansainvälisten verkostojen luomista sekä ammatissa kehittymistä varten.

ICOM:in puolella ajatuksesta ei kuitenkaan suuremmin innostuttu. "Suuret nimet" kiirehtivät kilvan tuomitsemaan tällaisen komitean tarpeettomaksi vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vaikka yhtäältä tunnustettiin se, että nuoria alan ammattilaisia tarvittaisiin jäseniksi entistä enemmän, ei toisaalta koettu, että ICOM:in tulisi tarjota heille jäsenmaksun vastineeksi muuta kuin sivusta katsomista ja tavoille oppimista, ns. mentorointia. Jotkut koettivat sälyttää nuorten jäsenten aktivoimisen kansallisille komiteoille. Sekin on tietysti kannatettavaa, mutta tuskin riittää kenellekään syyksi liittyä nimenomaan kansainväliseen järjestöön. "Nuoriso" puolestaan moitti ICOM:in luottamustehtävien olevan vain palkintoja ja kunnianosoituksia alalla meritoituneille konkareille, jotka järjestön kautta pääsevät matkustelemaan kokouksiin eri puolille maailmaa ja joilta puuttuu aito kiinnostus kansainvälisen yhteistyön kehittämiseen.

Museoblogin näkemyksen mukaan ICOM:in perusongelma nuorison värväämisessä on juuri se, että mitään tarjottavaa ei heille ole. ICOM:in kansainvälisiä komiteoita on kolmea laatua: erilaisten museoiden ympärille syntyneet (esim. yliopistomuseoiden ja historiallisissa rakennuksissa sijaitsevien museoiden komiteat), tiettyihin museoiden tehtäviin liittyvät (esim. markkinointi, koulutus, dokumentointi) ja jotakin erityistä museaalisen tutkimuksen alaa (esim. lasi- ja pukututkimus) tukevat komiteat. Määräaikaisissa työsuhteissa olevat museoammattilaiset eivät koe tällaisia komiteoita omikseen. Omalla organisatorisella rakenteellaan ICOM tavallaan siis estää muiden kuin tukevan jalansijan museomaailmasta saavuttaneiden osallistumisen toimintaansa, kun mitään yleisemmän tason komiteaa ei ole. Tällainen yleisempi komitea toimisi nuorempien ihmisten porttina eriytyneempiin komiteoihin sitä mukaa, kun oma paikka museoalalta löytyy ja kun uran suunta vähitellen valottuu.

"Nuoriso" ryhtyi kuitenkin puuhaamaan omaa kansainvälistä foorumiaan joko ICOM:in tai amerikkalaisen museoliiton yhteyteen. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että oma komitea ei saa kannatusta, vaan rakenteilla on jokin "kevyempi" yhteenliittymä tai ryhmä. Parhaillaan koetetaan saattaa kirjalliseen muotoon ryhmän tavoitteita ja tarkoitusta. Keskustelua käydään postituslistalla sekä chattaillaan ja jutellaan Skypen välityksellä. Kiinnostus kansainväliseen verkottumiseen ja kontakteihin on nuorten museoammattilaisten joukossa pinnalla. Onneksi tekniikka on tässä apuna, joten virtuaalisia tapaamisia ja kokouksia on mahdollista siten, että kaikki halukkaat voivat niihin osallistua!

Kollegamme rapakon tuolla puolen

2005-08-29T08:07:00.000-07:00

Olen muutaman vuoden ajan ollut kirjautuneena yhdysvaltalaisvetoiselle Museum-L -postituslistalle, joka vastaa meikäläistä Museopostia. Jäseniä listalla on reilut 2000, ja keskustelu varsin vilkasta. Joskus jopa niin vilkasta, ettei viesteistä ehdi lukea kuin otsikot ennen roskakoriin heittämistä. Suuri osa USA:n museoista on pieniä, usein vain yhden tai kahden koulutetun museoammattilaisen (sekä joukkion vapaaehtoisia) yksiköitä, jotka sijaitsevat maantieteellisesti hajallaan ympäri maata. Niinpä keskustelun aiheet vaihtelevat hyvinkin käytännönläheisistä ongelmista (esim. käytättekö hanskoja käsitellessänne esineitä?) haastaviin suunnitteluprosesseihin, jossa jonkin osa-alueen kautta listalaisille tarjoutuu tilaisuus pohtia toiminnan suuntaa monelta kantilta niin teoreettisesti kuin pragmaattisestikin. Museotyön eettiset kysymykset ovat tavallisia, samoin markkinointiin, rahoitukseen ja vapaaehtoistyöntekijöihin liittyvät aiheet. Meno on kaikin puolin asiallista ja asiantuntevaa ja lista on varmasti suuri apu yksittäiselle museoammattilaiselle keskellä preeriaa.

Joskus keskustelu Museum-Listilla kuitenkin yltyy yli äyräidensä. Näin käy aina, kun joku erehtyy mainitsemaan sanan 'evolutionismi', 'kreationismi' tai 'ID' (Intelligent Design, huuhaaoppi em. välimaastosta). Tämä jos mikä on amerikkalainen piirre, jota eurooppalaisen on hauska seurata etäältä huvittuneena.

Toinen säännöllisin väliajoin toistuva ryöppy alkaa, kun joku hiljattain listalle liittynyt rohkaisee mielensä pyytääkseen neuvoja miten työllistyä alalle. Tästä alkaa jo hieman kauemmin töitä turhaan etsiskelleiden vuodatus siitä, miten toivotonta työpaikan saaminen museoista on ja kuinka opintojen aikana alan työllisyystilanne ei käynyt selville ja kuinka heillä nyt on tutkinto, jolla he eivät voi elättää itseään. Joku muistaa aina moittia yliopistoja siitä, että Museum Studies-ohjelmasta vallitsee valtava ylitarjonta työpaikkoihin nähden, sillä yliopistothan "myyvät" niitä opintoja joita ihmiset haluavat "ostaa". Tässä kohtaa alkavat yliopistokurssien luennoitsijat kertoa kuinka he saavat osakseen merkityksellisiä katseita ja pään pudistusta professoreilta, mikäli luennoillaan kertovat opiskelijoille alan työmarkkinatilanteesta. Seuraavaksi ihmiset ryhtyvät muistelemaan, miten itse saivat ensimmäisen alan työpaikkansa ja kuinka paljon verta, hikeä ja kyyneleitä se vaati. Sitten alkavat museonjohtajat ym. antaa neuvoja työnhakuun ("Lähempään tarkasteluun pääsevät vain ne työpaikkahakemukset, joiden englanti on virheetöntä"). Viimeisessä vaiheessa heräävät ne, joiden mielestä sopii vaihtaa alaa jos homma ei miellytä ja muussa tapauksessa pulinat pois. Heidän mielestään kai museoalan kuuluukin olla ankea ja huonosti palkattu ja epäkohtien esiin tuominen on osoitus epälojaaliudesta.

Dramatiikkaakaan ei listalta puutu. Tänään saimme tietää, että New Orleansin museoiden henkilökunta juoksi rappusia ylös ja alas kantaen kokoelmia turvaan hirmumyrsky Katrinan tieltä. Tosin itse neworleansilaiset pysyttelivät sattumoisin poissa linjoilta. Aina välillä joku listalainen ihmetteleekin, miten ihmeessä museoväellä riittää aika paitsi lukea, myös ottaa osaa listan varsin vilkkaaseen keskusteluun, kun töitäkin pitäisi tehdä. Kumma kyllä, tämä keskustelu ei koskaan ota tulta alleen...

Museo 2000 -remix

2005-08-28T03:57:00.000-07:00

Museovirastolle etsitään (taas) uusia tiloja, sillä Nervanderinkadun rakennus on jo kovin huonkuntoinen ja mm. arkeologiset kokoelmat ovat siellä vaarassa (HS 25.8.05). Myös viraston hajallaan sijaitsevat toiminnot haluttaisiin yhdistää saman katon alle. Aikaisempi suunnitelma "Nerviksen" rakennuksen peruskorjaamisesta ja lisärakentamisesta on ilmeisesti lopullisesti haudattu, ja uusia toimitiloja on kaavailtu viime vaiheessa Ruoholahteen ja Arabiaan. Vaaka lienee kallistumassa Arabian puolelle, jossa käytettävissä olisi suojeltu Myllytalo. Suojeltuun taloon sijoittuminen paitsi sopisi viraston imagoon, toimisi myös esimerkkinä muille suojeltuihin rakennuksiin sijoittuville yrityksille. Ruoholahden virtaviivainen ja dynaaminen ympäristö taas saattaisi olla virastolle henkisesti aivan liian haastava.

Museoviraston toimintojen yhdistämisdiskurssissa sivuutetaan hauskasti se varsin yleisisesti tunnustettu seikka, että virasto nykyisellään on varsin massiivinen ja antikvaarinen, kankeasti ohjattava jäänne, jonka rakennetta tulisi pikemminkin pilkkoa pienemmäksi ja toimivammaksi kuin vahvistaa yhteisellä "linnakkeella". Mm. muutaman vuoden takainen Museo 2000 -museopoliittinen ohjelma ehdotti viraston joidenkin toimintojen (esim. kulttuuriympäristö) hajauttamista ja joidenkin osien (esim. Kansallismuseon) erottamista itsenäisiksi yksiköikseen. Virasto onnistui kuitenkin torpedoimaan lähes kaikki uudistukset, vain Kansallismuseon johtajan asemaa hieman itsenäistettiin ja lisäksi tehtiin pieniä viilauksia organisaatiossa.

Erityisesti Kansallismuseon asema ja tilanne surettaa tässä viraston muuttohankkeessa. Nykyinen tilanne on se, että itse museorakennuksessa sijaitsee näyttely- ja opetusyksikkö, kun taas kokoelma- ja tutkimusyksikkö sijaitsee fyysisesti Nerviksellä. Tämä korttelin mittainen etäisyys on kuitenkin riittänyt siihen, että nämä museon kaksi yksikköä ovat eriytyneet toisistaan valovuosien päähän henkisesti. Nervisläiset eivät tunne itseään kansallismuseolaisiksi ja toisaalta museolaiset eivät pidä heitä sellaisina. Yhteistyötä näyttelyiden ym. kanssa on rajoitetusti ja lähinnä muodon vuoksi, ja esim. tämän rajan ylittävää työtoveruutta ei lainkaan erityisesti nuorempien työntekijöiden kesken. Me-henki ei voisi olla kauempana. Tämä luonnollisesti näkyy näyttelyjen sisällössä. Jos jo korttelin mittainen etäisyys riittää heikentämään museon toiminnan eri leirien väliseksi kyräilyksi, niin on vaikea kuvitella millä tavalla asiaa parantaisi se, että itse museo sijaitsisi Töölössä, osa henkilökunnasta Arabiassa ja kokoelmat Orimattilassa.

Illanviettoa museoissa

2005-08-22T22:26:00.000-07:00

Kiasman johtaja Tuula Karjalainen kommentoi päivän Hesarissa museoiden aukioloaikoja. Hänen mukaansa museoiden velvollisuus on olla pitkään auki iltaisin, ainakin seitsemään tai kahdeksaan. Kiasma itse sulkee ovensa tätäkin myöhemmin, vasta puoli yhdeksältä (tosin tiistaisin jo klo 17). Karjalaisen mukaan erityisesti perjantai-iltaisin museossa on käy paljon nuoria, jotka tapaavat siellä tuttujaan. Kiasmasta on siis muodostunut kohtauspaikka ja kaupunkilaisten olohuone, joka luontevalla tavalla kerää yleisönsä vaihtuvista sekä enemmän tai vähemmän vakituisista kävijöistä. Hyvä Kiasma!

Jutussa mainittiin, että myös Kansallismuseo on iltaisin pitkään auki. Ei kuitenkaan niin pitkään kuin Kiasma, sillä ovet sulkeutuvat tavallisesti klo 18, ja vain kahtena päivänä klo 20. Vertailun vuoksi on mainittava, että esim. Kaapelitehtaan museot ovat avoinna joka ilta klo 19 asti. Monet museot ovat päätyneet pitempään ilta-aukioloon yhtenä päivänä viikossa, ja tällainen käytäntö oli voittopuolinen myös Ruotsin ja Tanskan museoissa. Toisaalta erityisesti Ruotsissa pitkät aukioloajat eivät ole muutenkaan yleisiä, kaupat sulkevat ovensa viimeistään klo 18 aikaan myös Tukholman keskustassa. Viimeisinkin suuri tavaratalo hiljenee siellä klo 20 vaikka asiakkaita riitäisi todennäköisesti tämän jälkeenkin enemmän kuin Nummelan Prismassa, joka sentään on auki klo 21 asti.

Jutusta ei tarkemmin käynyt ilmi, onko yleisö ottanut oleilupaikakseen näyttelytilat vaiko lähinnä kahvilan. Kiasman kahvilahan sijaitsee loistavalla paikalla Mannerheimintien varrella, josta on mukava seurata liikennettä ja joka ei toisaalta myöskään poikkea mitenkään muista kaupungin kahviloista. Ainoastaan museoon on siitä keskimääräistä lyhyempi matka.

Se, että yleisö viihtyy ja tapaa toisiaan museoiden näyttelyissä on luonnollisesti "sallittua" taidemuseoille, joiden kävijöiden kuuluukin saada "elämys" tai "viihtyä" (Museokävijä 2003). Mutta olisiko yleisön mahdollista "viihtyä" tai tavata tuttujaan kulttuurihistoriallisissa museoissa? Hankalaa se ainakin vallitsevan käsityksen mukaan on, sillä näiden museoiden tehtävä on tarjota ensisijaisesti "tietoa". Yleisö menkööt muualle tapaamaan tuttujaan ja viihtymään, museoissa tulee keskittyä vakavan ja kyseenalaistamattoman tiedon omaksumiseen! Tosiasia kuitenkin on (Museokävijä 2003), että suurin osa näidenkin museioden kävijöistä on liikkeellä ystävien tai perheen kanssa. Heille museokäynti on muutakin kuin oppimistilanne, ja ehkä jopa oppimista tärkeämpänä he pitävät yhdessä muiden kanssa vietettyä aikaa, jolle museo vain antaa ikään kuin puitteet.

Viihtymiseen ja ajanviettoon voisi helposti tarjota mahdollisuuksia nykyisiinkin museoihin ilman suuria kustannuksia. Kunnollisia levähdys- ja seurustelupaikkoja voisi lisätä näyttelytiloihin, ja joidenkin yhteydessä voisi olla lapsille leikkipaikkoja. Esimerkiksi Kansallismuseon aulaan voisi sisustaa suuren nojatuoliryhmän, jossa kävijät voisivat keskustella, lukea lehtiä tai muuta aineistoa sekä nautiskella lipputiskiltä ostamaansa puolikuivaa sherryä...

Pilasiko Museovirasto MM-kisojen avajaiset?

2005-08-09T00:28:00.000-07:00

Hmm...tässäpä visainen kysymys. Kuten kaikki huomasimme, Helsingin MM-kisojen avajaiset kärsivät monenlaista harmia rankkasateen takia. Sellot piti kääriä sellofaaniin, varakitaraa metsästää ympäri Helsinkiä ja urheiljat harhailivat kuka missäkin kun radiopuhelimet eivät toimineet kosteassa säässä. Tämän kaiken aiheutti siis sade. Sade taas ei olisi haitannut esiintymisiä, jos pään päällä olisi ollut katto. Kattoa taas ei ollut kuin osalla katsomoa, sillä Museovirasto ei sellaisen rakentamista aikoinaan puoltanut. Museoblogi jää mielenkiinnolla odottamaan missä vaiheessa urheilukansan syyttävät sormet kääntyvät osoittamaan viraston suuntaan...

[Lisätty 16.8.]... ja melkein viikkohan siihen meni. Asiaa saivat selittää entiset ja nykyiset virastolaiset Henrik Liliusta myöten. Ilkka Kanervakin harmitteli kisojen päätyttyä Hesarissa, ettei ollut tullut kutsuneeksi museovirastolaisia kisoihin kokeilemaan sateessa istumista. Tässä vaiheessahan sade oli jo pilannut muutakin kuin avajaiset... no, tunnelma oli kuulemma siitä huolimatta ollut mahtava.

Muotia kirjastonhoitajille

2005-08-07T11:25:00.000-07:00

Elokuun Vogue esittelee syksyn muotia librarian chic -tyylistä pitäville. Mm. ruutuhousuista, tweedtakista ja harmaameleeratusta kashmirvillapaidasta koostuvan asun viimeistelee Louis Vuittonin alligaattorinnahkainen laukku, £ 2,790 (=4011 €). Tällaista piece-de-resistancea ei varmaan kukaan kirjastotäti yksinkertaisesti voi vastustaa!

Museologiaa Lohjan kesässä

2005-08-06T11:42:00.000-07:00

Lohjan Kesä -kulttuuritapahtuma juhlii kymmettä vuottaan. Koko elokuun ajan Lohjalla järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia pääasiassa paikallisten kulttuuripersoonien voimin. Tarjontaa esitellään lehtisessä, joka jaettiin myös naapurikuntalaisten postilaatikkoon. Lehtisen takakannessa hymyilee Helsingin yliopiston museologian yliopistonlehtori Marja-Liisa Rönkkö kolumninsa "Kelpaako Lohja museoksi?" vieressä. Harmi kyllä, otsikon hätkähdyttävä kysymys ei saa tekstissä lopullista vastaustaan, mutta museologian idea ja näkökulma tulevat lukijalle sitäkin tutummaksi. Hieno ajatus viedä museologian ilosanomaa suoraan kansan pariin! Mutta kuka keksisi keinon saada ikääntyvät museoammattilaiset sitä ymmärtämään ja arvostamaan?

Køøpenhaminassa

2005-08-05T00:00:00.000-07:00

Museoblogi oli perheen kanssa kesælomalla Køøpenhaminassa ja muuallakin Tanskassa sekä Ruotsissa. Museo- ja muita mielenkiintoisia kohteita oli matkaohjelmassa runsaasti. Niistä kerrotaan lisää lähiaikoina tällä sivustolla.

Museot ja "tieto" II - tekijät esiin!

2005-07-03T23:02:00.000-07:00

Museoiden rooli "tiedon" levittäjänä on siinä määrin moniulotteinen asia, että sen käsitteleminen blogeissa ei onnistu kattavasti eikä tee aiheen vaativuuteen nähden sille oikeuttakaan. Museoblogi ymmärtää tämän, mutta haluaa siitä huolimatta kirjata ylös joitakin hajanaisia huomiota asiaan liittyen.

Tutkimus kuuluu siis museoiden ns. perustehtäviin, mutta tieteelliset kriteerit täyttävästä tutkimuksesta ei useinkaan voida nykyaikana puhua. Ennen oli jossain määrin toisin (ks. Museot ja "tieto"), ja tutkimustuloksia esiteltiin vaihtuvissa näyttelyissä. Tänä päivänä museot voivat yleensä lähinnä kerätä muiden tekemää tutkimustietoa (omia selvityksiä tehdään siinä sivussa) ja koostaa niistä näyttelyitä, jolloin kuvaan astuvat kysymykset rajauksesta, valinnasta ja esittämisestä. Nämä taas heijastelevat aina jonkun yksittäisen näyttelytyötyhmän jäsenen tai jäsenten näkemyksiä; työryhmä valitsee mikä on kertomisen arvoista ja mikä ei sekä päättää myös sen, millä tavoin asia esitetään. Museot mielellään ajattelevat esittelevänsä aiheitaan objektiivisesti ja neutraalisti. Siihen epäilemättä pyritäänkin, mutta tosiasiassahan se ei viime kädessä ole mahdollista. Tieteellisen tutkimuksen piirissä on jo pitkään tunnustettu subjektin merkitys tutkimuksessa ja tulkinnoissa, mutta museaalisiin esityksiin tämä on vasta tulossa.

Viime aikoina tekijöitä on alettu nostaa esiin myös museoiden näyttelyiden taustalta. Esim. Kansallismuseon perusnäyttelyn 1900-luvun näyttelytyöryhmä käy ilmi ko. osastolla. Vielä kun saataisiin tietää tekijöistä hiukan enemmän kuin nimi ja virkanimike. Pitäisikö tekijöitä alkaa esitellä samaan tapaan kuin esim. taitelijoita ja kirjailijoita? Periaatteessa samalla tavallahan hekin tulkitsevat maailmaa omista lähtökodistaan, taustoistaan ja kokemuksistaan!

Skandaalinkäryinen juhannus

2005-06-27T04:03:00.000-07:00

Museoblogin juhannusaaton aamukahvit olivat mennä väärään kurkkuun, kun Hesarin kulttuurisivuilta löytyi varsin suorapuheinen juttu otsikolla Seurasaari uinuu, Skansen houkuttelee. Jutussa pohdittiin Seurasaaren edellytyksiä kehittyä Skansenia muistuttavaksi historia- ja elämyskeskukseksi sekä hahmoteltiin tällaisen kehityksen esteenä olevia tekijöitä. Seurasaaren entisiltä työntekijöiltä oli saatu monenlaisia ideoita saaren kehittämiseksi, mutta nykyiset työntekijät oli jutun perusteella käyty pelottelemassa hiljaisiksi. Kansallismuseon henkilöstöpolitiikka oli muutenkin jutussa esillä vähemmän mairittelevalla tavalla.

Artikkelista kävi ilmi, että Seurasaaren "uinuvaa" tilaa perusteltiin Kansallismuseon johdossa sillä, että se on eräänlainen ulkomuseomuseo. Muistomerkki niiltä ajoilta, kun ulkomuseot olivat uusinta uutta. Se, että siitä on nykyisellä panostuksella (1 vakituinen työntekijä) muodostumassa museomuseo, on tietysti jossain määrin museologisesti kiinnostava prosessi. Mutta järkevää se tuskin on, eikä asiakkaista varmasti toivottavaakaan.

Seurasaaren kehittämiseen voi halutessaan osallistua Hesarin verkkosivuilla. Tähän mennessä keskusteluissa on mm. esitetty ideoita elämyksellisyyden lisäämiseksi (lisää käsityöläisiä, pajoja ja kojuja, leikkipaikkoja, puutarhamaisuutta, liikenneyhteyksiä (vesitse) sekä yleisiä saunoja). Jotkut olivat heittämässä Museovirastoa ulos Seurasaaresta ja tuomassa tilalle markkinointiin ja tiedotukseen erikoistuneita yksityisiä yrityksiä. Jotkut taas pitivät realistisesti Seurasaaren vertaamista Skanseniin epäoikeudenmukaisena. Kaikki eivät myöskään toivo lisää turisteja, vaan haluavat rauhoittaa Seurasaaren helsinkiläisten virkistysalueeksi.

Hesarin jutussa silmiinpistävää oli Seurasaaren henkilökunnan - sen entisen- turhautuneisuus siihen, että heidän ideoitaan ei noteerattu. Tämä on valitettavan yleistä museoalalla. Museoalalle ei hakeuduta töihin suurten seteleiden toivossa, vaan ala houkuttelee pikemminkin kiinnostavuudellaan ja palkitsee sisällöllään. On suurta tuhlausta jättää käyttämättä kaikki se into ja tarmo, jota opiskelijoissa ja erityisesti nuoremmassa henkilökunnassa olisi ammennettavissa suoraan museon käyttöön ilman mitään lisäkustannuksia. Tämä joukko kun olisi valmis tekemään töitä kelloon katsomatta ihan vain tekemisen ja itsensä toteuttamisen ilosta. Työn tekemisen ilon voi helposti pilata huonolla johtamisella ja opettamalla tulokkaat "talon tavoille", kuten usein käy.

Kansallismuseon linja on ollut se, että se ei vastaa tämän kaltaisiin kirjoituksiin. Tämä linja pitänee nytkin. Ja niin kauan kuin rahoittaja (Opetusministeriö) on tyytyväinen museon toimintaan ja pätkäyttää saman rahan museon tilille joka vuosi, niin tarvitseeko sitä niin yleisöä tai henkilökuntaa kuunnellakaan? Museoblogi yhtyy nimimerkki Saken ajatukseen Hesarin Seurasaari-keskustelussa: "Hyvät museot ovat paljon muuta kuin hatarasti itseohjaavia, joskus aikaa sitten minimiresursseilla pystyyn laitettuja staattisia rakennelmia." Pätee museoon kuin museoon.

Museot ja "tieto"

2005-06-16T23:04:00.000-07:00

Viime aikoina Museoblogia on mietityttänyt museoiden suhde tietoon - mitä ikinä sillä museomaailmassa tarkoitetaankaan. Sana "tieto" esiintyy usein museoiden yhteydessä: museot jakavat, keräävät, tallentavat ja esittävät sitä ja sitä syntyy myös museoiden ns. tutkimusten tuloksena. Myös 70 % kävijöistä (huom. termiä asiakas ei käytetä) saavat museokäynnistään "tietoa", ainakin jos uskomme Museokävijä 2003 -tutkimusta (ja miksi emme uskoisi?). Kävijät myös pitävät museosta saamaansa tietoa oikeana ja totena, mikä on tietysti hyvä asia mutta mikä samalla asettaa museot melkoisen vastuun eteen.

Museossa esitetyllä asialla on siis taipumus muuttua todeksi, oikeaksi tiedoksi. Samoin asia muuttuu todeksi, kun se tulee museon henkilökunnan ja erityisesti museonjohtajan suusta. En tiedä miten tällainen tiedon hegemonia onkaan museoiden ympärille syntynyt, mutta oletettavasti se liittyy museokokoelmien varhaishistoriaan tutkimusta palvelevina näytekokoelmina. Yliopistollisen tutkimuksen ja museoiden välillä oli pitkään tiivis yhteys. Useat yliopiston professorit toimivat jossakin vaiheessa myös jonkin museon palveluksessa. Esim. kansatieteen osalta tämä perinne katkesi 1970-luvun lopulla Niilo Valoseen, joka toimi sekä Kansallismuseon kansatieteellisen osaston johtajana että kansatieteen professorina Helsingin yliopistossa . 1970-luvun jälkeen kulttuurihistorialliset museot ovat erkaantuneet yliopistollisesta tutkimuksesta monellakin tasolla, ja nykyisin museoiden henkilökunnasta vain 3 % on tohtoreita.
Tämä asettaa luonnollisesti kysymyksen museossa esitetyn tiedon tasosta uuteen valoon.

Kunnianhimoista työsarkaa

2005-06-15T04:22:00.000-07:00

Valtakunnalliseksi erikoismuseoksi havitteleva Suomen maatalousmuseo Sarka vietti virallisia avajaisiaan eilen, vaikka yleisö onkin päässyt tutustumaan uuteen museoon ja kesäkuun alusta lähtien. Kävin museossa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin näyttely oli kutakuinkin pystyssä, mutta tekstit puuttuivat lähes tyystin. Normaalien museaalisten perustehtäviensä ohella Sarka haluaa toimia elämyskeskuksena sekä "välittää maatalouteen liittyviä perinteitä ja tapoja sekä toimia maataloushistorian tietopankkina. Se pyrkii menneisyyteen painottuvasta toiminnastaan huolimatta myös sillaksi tulevaisuuteen." Tavoitteet ovat modernilla tavalla kunnianhimoiset. Positiivista on myös pyrkimys kurkottaa perinteisen museokäsityksen ulkopuolelle, vaikka elämyskeskuksessa on luonnollisesti omat riskinsä museoon yhdistettynä.

Enennmän kuin maataloutta sinänsä, museo esittelee maaseutua ja siellä elämistä. Suomalainen elämänmuoto ennen teollistumista oli pitkälti agraari eli suurin osa väestöstä asui ja sai toimeentulonsa maaseudulta. Sarka pyrkii näyttelyssä nostamaan esiin suomalaisen yhteiskunnan agraarit juuret kuitenkaan liiaksi talonpoikaisuuden ihannetta korostamatta.

Museoiden näyttelythän ovat valintoja ja tulkintoja ja ne edustavat toisaalta tekijöidensä (museoammattilaisten) kuin myös rahoittajiensa (MMM, MTK jne.) näkemyksiä siitä millainen maaseudun menneisyys on ollut ja mikä on tilanne tänään. Maaseutu on Sarassa esitetty positiivisena, elinvoimaisena toimintaympäristönä ikään kuin vastavetona niille yleisille yhteiskunnassa vallitseville käsityksille, joiden mukaan maatalous on kuihtuva elinkeino ja maaseutuisuus katoava elämänmuoto. Näyttelyssä on hieman vakuuttelun makua, joskaan vaikeuksia ei ole sivuutettukaan. Nämä asiat asettunevat mittasuhteisiin näyttelytekstien myötä.

Näyttelyntekijän näkökulmasta näyttelyn rajaus on aina ongelmallista. Aiheita on paljon eikä yhtäkään haluaisi jättää kertomatta. Näyttelyillä on taipumus jäädä usein perustason aineiston ja näkökulmien esittelyksi, ilman yleisemmän tason synteesiä tai ilmiön liittämistä laajempaan kontekstiin. Tästä näkökulmasta Saran näyttelyssä olisi voinut kertoa myös siitä, millä tavalla talonpoikaisuuden eetos on suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen vaikuttanut ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Museot ja matkailu -seminaari Imatralla

2005-06-09T22:58:00.000-07:00

Ensimmäiset viralliset kahdenväliset museopäivät Suomen ja Venäjän kesken eli Museot ja matkailu -seminaari pidettiin Imatralla 6.-8.6.05. Päiviä seuraamassa oli noin satakunta osallistujaa museo- ja matkailualalta. Ohelman sisältö oli vaihteleva, puheenvuoroja pidettiin niin kulttuurimatkailusta kuin venäläisten taiteilijoiden Suomen matkoistakin. Toisena päivänä syvennyttiin tarkemmin museoiden haasteisiin, ja samaan aikaan kokoontui myös Suomen linnoittajana tunnettua Suhorovia tutkiva teemaryhmä. Tämä jäi mieleen:

- Venäläiset ja suomalaiset museot ovat kovin erilaisessa asemassa ja tilanteissa omissa maissaan. Venäläisissä museoissa näyttää tällä hetkellä korostuvan tsaarin ajan loisto ja suurvalta -teemat. Kommunistinen perintö on täysin sivuutettu. On selvää, että museoiden rooli kansallisen identiteetin rakennuspuina on Venäjällä sangen erilainen kuin täällä meillä.

- Museologiset paradigmat ovat kovin etäällä toisistaan. Kun Suomessa museoiden kautta pyritään näkemään suomalainen yhteiskunta eri aikoina vaikeitakaan asioita kaihtamatta, nähdään Venäjällä ainoastaan valitut palat, joiden kautta kansallista identiteettiä pyritään ohjaillusti ja kollektiivisesti rakentamaan. Tilinteko lähimenneisyyden kanssa ei ole vielä alkanut. Toisaalta Venäjän nykyisen poliittisen tilanteen vuoksi siihen ei olisi edes edellytyksiä.

- Lenin-museon johtajan Aimo Minkkisen puheenvuoro oli seminaarin antoisin. Hänen puheensa käsitteli museoita ja yhteiskunnan muutosta.

- Yhteistyön edellytyksiä maiden museoiden kesken (muuten kuin esinelainojen puitteissa) ei ole niin kauan kuin yhteistä kieltä ei löydy. Venäläiset museonjohtajat eivät ilmeisesti puhuneet lainkaan englantia, ja toisaalta suomalaisesta museoväestä ei ehkä kovin monta venäjänkielentaitoista löydy.

Sukupolvien ketju Työväen keskusmuseossa

2005-06-01T11:54:00.000-07:00

Työväen keskusmuseon Sukupolvien tarina -näyttely on hieno esimerkki siitä, kuinka Suomen historian tapahtumia voi onnistuneesti peilata ns. pienen ihmisen - tässä tapauksessa yhden suvun jäsenten - kautta. Näyttelyssä seurataan yhden suvun jäsenten vaiheita eri sukupolvien aikana: kuinka ensimmäinen sukupolvi lähti maaseudun vaatimattomista oloista etsimään toimeentuloa orastavasta teollisuuskaupungista sekä sitä millaiseksi heidän sekä heidän jälkeläistensä elämä Tampereella muodostui. Sosiaalihistoriallinen näkökulma on vahvasti esillä, katsoja voi helposti asettua suvun henkilöiden asemaan ja sitä kautta ymmärtää heidän valintojaan ja toimintaansa. Myös poliittisen historian tapahtumat asettuvat näyttelyssä kiinnostavalla tavalla uudenlaiseen valoon, ja voisin kuvitella tällaisen esitystavan soveltuvan erityisesti sellaisille, joilta kouluhistorian opit ovat jo unohtuneet tai jotka eivät vielä ole niihin tutustuneet. Siinä missä näyttelyissä yleensä rakennetaan kronologiaa merkittävien "kaikkien tuntemien" tapahtumien kautta, on tässä näyttelyssä päädytty pääosin onnistuneesti kronologian tuomiseen "lähelle katsojaa" ja se kerrotaan suvun jäsenten kautta.

Kaikkia ratkaisuja ei voi yhdessä näyttelyssä toteuttaa, vaan on tehtävä valintoja siinä miten tarina kerrotaan ja miten se konkreettisesti esitetään. Niinpä satunnainen näyttelykävijä ei voinut täysin välttyä tunteelta, että näyttely oli tarkoitettu ensisijassa opastuksen puitteiksi. Suvun vaiheiden tärkeitä vuosilukuja oli merkitty lattiaan ikään kuin ryhmän pysähdyspaikoiksi. Luvut lattiassa saattavat herättää hämmennystä sellaisessa yksittäisessä katsojassa, joka ei yhdellä silmäyksellä osaa sanoa, liittyvätkö ne kenties Suomen historian tärkeisiin vaiheisiin vai johonkin muuhun. Näyttelyn tekstit, pitkä mutta taitavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu suvun tarina, on koottu pieniksi ryppäiksi selattaviin kehyksiin. Tekstiä on paljon ja sitä voi lukea oikeastaan vain yksi henkilö kerrallaan. Kerrontatapa on luonteva ja ihmislähtöinen, ja vaikeista asioista kerrotaan kauniisti kauheuksia paisuttamatta.

Entäpä näyttelyesineet? Valokuvaaminen näyttelyssä kiellettiin sillä perusteella, että esineet kärsivät salamasta. Kuitenkin näyttelyesineet ja niiden esille pano muistutti enemmän näytelmän lavastusta kuin tavanomaista museon näyttelyä. Osa esillä olevasta materiaalista oli selväsi rekvisiittaa, esim. trasselit, joiden päälle pieni tehtaantyttö oli nukahtanut. Mutta entäpä tytön puku? "Aito" esine vai rekvisiittaa? Mahdotonta sanoa. Olettaen, että ainakin osa esineistä oli kokoelmiin kuuluvia, tuo näyttely esiin mielenkiintoisia näkökulmia pohdintaan siitä, miten kokoelmia on "sopivaa" laittaa esille, millaisia tarinoita niitä yhdistelemällä on lupa näyttelyisä rakentaa ja milloin esine ylipäätään on aito. Mutta se on toisen blogin aihe.

Mediamuseo Rupriikki - oman aikansa kaivattu lapsi

2005-05-17T11:52:00.000-07:00

Kulttuurihistorialliset museot ovat oman aikansa lapsia ja heijastelevat perustamisaikansa asenteita ja arvomaailmaa, totesi Solveig Sjöberg-Pietarinen väitöskirjassaan Museer ger mening. Kunnioitus perustamisajankohdan museokäsitystä kohtaan on suomalaisissa museoissa varsin hallitseva, ja mm. tästä syystä museot ovat muuttuneet ajassa vain vähän.

Koska "vanhat" museot eivät ole kovin helposti tarttuneet "uusiin" aiheisiin, onkin ajankohtaiseen tai tärkeään aiheeseen pureutuvan museon tai näyttelyn syntyminen aina ilahduttavaa. Mediakasvatus on tänä päivänä aivan erityisen tärkeää, ja niinpä upouusi Rupriikki tulee tarpeeseen. Museossa on esillä viestintävälineiden historiaa ja nykypäivää. Paikallisuuskin on huomioitu, sanomalehdistä erityisesti tamperelainen Aamulehti on näkyvästi edustettuna. Puhelinliikenteen historia on osa suomalaista menestystarinaa, joten kännyköistä oli koottu suppea typologinen sarja sisältäen mm. pakollisen Mobira Citymanin. (Sivumennen sanottuna itseään kunnioittavat museot ovat tähän asti välttäneet typologisia sarjoja, mutta nyt ne ovat palaamassa näyttelyihin päivitettyinä versioina juuri teknisten laitteiden esittelyssä. Aika näyttää, vaikuttaako tämä myös uuden esinetutkimusbuumin syntymiseen...)

Televisio on muuttanut suomalaistenkin elämää ja ajankäyttöä sitten 1950-luvun melkoisesti internetistä puhumattakaan. Kaikkia näitä ja paljon muutakin käsitellään Rupriikin näyttelyssä. Mutta jotakin jäin silti vielä kaipaamaan, nimittäin jonkinlaista avausta medialukutaidon suuntaan. Kuvan tulkintaa ja mainosten viestejä, kaikkea sellaista pintaa syvemmälle ulottuvaa analyysia siitä mitä ympäristössämme päivittäin lopultakin näemme. Toivottavasti tällaisia aihepiirejä otetaan käsiteltäväksi museon vaihtuvissa näyttelyissä! Museo saa epäilemättä hyvän vastaanoton erityisesti koulujen keskuudessa, jotka voivat hyödyntää sen tarjoamia mahdollisuuksia opetussuunnitelmiinkin sisältyvässä mediakasvatuksessa.

Vapriikin monet ulottuvuudet

2005-05-10T12:04:00.000-07:00

Äitienpäivälahjaksi sain tänä vuonna kaksipäiväisen retken Tampereelle katsomaan sikäläisiä museoita. Älysin itse toivoa tällaista lahjaa, sillä muistissani oli vielä viime vuotinen lahja: Fiskarsin suurin halkaisukirves...

Museokeskus Vapriikissa kompastuin heti ensi askeleilla omaan tapaani hahmottaa maailmaa kokonaisuuksien kautta. Minulle on museokävijänä tärkeää heti pystyä muodostamaan käsitys näyttelyn tai museon kokonaisuudesta ja laajuudesta, jotta voin jakaa aikani ja voimani sen mukaan. Vapriikin kohdalla tämä oli yllättävän vaikeaa. Koska en ollut ennen käynyt kohteessa, perehdyin sen nettisivuihin ennen matkaa. Niiden avulla en kyennyt muodostamaan käsitystä siitä, mikä Vapriikki on. Sivujen esittelyssä sanottiin, että "Vapriikki on täyden palvelun talo, sen suojista löytyvät kokoelmatilat, konservointi, kuva-arkisto, auditorio, tutkimus- ja toimistotilat". Epäselväksi sen sijaan jäi, kenen kokoelmista ym. oli kyse. Vapriikki-haulla tulleista muista osumista sain selville, että se pitää sisällään kuusi museota. Vapriikin etusivulla näistä mainittiin kuitenkin vain kolme, joten olin ymmälläni. Varmaankin kaikki sivut huolellisesti läpikäyden ja henkilökuntatietoja tutkaillen asiaan olisi saanut selvyyttä, mutta voisihan nämä tiedot olla helpomminkin saatavilla.

Vapriikkiin päästyäni tilanne ei juuri selkeytynyt. Eipä sillä sinänsä ollut väliäkään, sillä olin joka tapauksessa päättänyt koluta rakennuksen jokaisen nurkan ja katsoa kaikki näyttelyt. Olin pakottanut mieheni mukaani, ja siksi aloitimme moottoripyöränäyttelystä. Vanhat moottoripyörät olivat juuri niin kiinnostavia kuin vanhat moottoripyörät yleensäkin ja näytteillepanokin pitkälti esineistön sanelemaa, vaikkakin tyylikkäästi toteutettu. Joitakin hyviä oivalluksia oli, esim. Pyynikinajojen reittiin saattoi eläytyä videon avulla moottoripyörän kyydissä istuen. Erityisen ansiokkaita olivat näyttelyn tekstit, johon oli onnistuttu ottamaan mukaan useita konetekniikan fraaseja, esim. "Yhä useammalla [moottoripyörä]valmistajalla alkoi kone pätkiä".

Jääkiekkomuseo - niin, mitä muutakaan saattoi odottaa - pelipaitoja, kuuluisien kiekkoilijoiden hanskoja, otteluita ratkaisseita kiekkoja ym. rekvisiittaa nostettuna pyhäinjäännösten asemaan. Ja tietysti pokaaleja ja mitaleita. Ja tietysti oma vitriininsä Suomen vuoden 1995 maailmanmestaruudesta. Vierailija saattoi kokeilla laukaisutaitojaan näyttelyn keskellä sijaitsevassa pleksikopissa (sain 2 osumaa).

Kenkämuseoon saapuessamme jouduin vapauttamaan mieheni kaupungin rientoihin, ja jatkoin tutustumista yksin. Ei jäänyt epäselväksi, että museon taustaorganisaatiolla on rahaa ja sitä oli näyttelynkin tekemiseen riittänyt. Tietokonenäyttöjä oli yhtä monta kuin kengän valmistuksen vaiheitakin ja lisäksi joitakin koneita oli varattu kenkäpelien pelaamiseen. Kokeilin peliä, jossa piti itse valmistaa kenkä. Se oli hauskasti totetutettu paikallista murretta unohtamatta, ja se olikin enemmänkin interaktiivinen opastus jalkineen valmistuksen vaiheisiin kuin varsinainen peli, jossa joko hävitään tai voitetaan. Loppu näyttelystä oli jalkinetyylihistoriallinen esitys eri vuosikymmenien kenkämuodista, ja vieläpä erittäin hienosti toteutettu niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin. Jokainen vuosikymmen oli saanut oman vitriininsä, jossa ajan kenkämuotia esiteltiin. Teksteissä kerrottiin paitsi kotimaisen jalkineteollisuuden sen aikaisista vaiheista, myös suomalaisesta yhteiskunnasta yleisemminkin.

Seuraavana vuorossa oli sukellus Pirkanmaa-näyttelyyn, jossa paikkakunnan historia kerrottiin jääkaudelta nykypäivään. Jääkausi oli havainnollistettu tuottamalla kylmälaittein jäätä kosketeltavaksi. (Tämä lienee ollut lähinnä turisteja varten, sillä kyllä kai jää sentään on suomalaisille vielä tuttu elementti?) Muuten esihistoriallinen osuus oli kekseliäästi toteutettu ja monet asiat hauskasti "käännetty" nykykielelle, esim: "Luonto - esi-isän lähikauppa" tai "Halutaan asunto. Kaikki huomioidaan luolasta kotaan". Vähitellen edettiin kohti nykyaikaa, eikä sisällissotaakaan ollut unohdettu. Sitä edusti taiteilijan toteuttama vaikuttava puukko-installaatio. Omaksuttavaa aineistoa oli näyttelyssä esillä valtavasti, sitä sai lukea seiniltä, katsoa videolta ja kuunnella. Tärkeitä historiallisia vaiheita toinen toisensa perään esitettynä toi väistämättä tässä vaiheessa mukanansa uupumuksen, enkä muista Tampereen myöhemmistä vaiheista enää mitään. Jälkikäteen ajateltuna en ole ihan varma siitä, mikä oli näyttelyn tarkoitus. Kaikilla itseään kunnioittavilla kaupungeilla on museoissaan kattava esitys omasta historiastaan. Mutta onko tosiaankin ajateltu, että tällainen tavallinen näyttelyvieras voisi todellakin omaksua edes murto-osan näyttelyn tarjoamasta sisällöstä, kun pohjatiedotkin ovat usein huterat? Myöskään koululaisille näyttely ei samasta syystä kovin hyvin sovellu. Hyvästä toteutuksestaan huolimatta se on malliesimerkki näyttelyistä, jotka raskaudellaan karkottavat nuoret pois museoyleisön joukosta.

Museoviraston puheenvuoro

2005-04-11T10:41:00.000-07:00

Museoviraston edustajat Marjut Lamminen (Kansallismuseon opetus- ja näyttelyt -yksiköstä) ja Ulla Salmela (museotoimen kehittäminen -yksiköstä) pitivät puheenvuoron aiheesta "Museoviraston näkökulmia museologian opetukseen". Varsinaisia rakentavia sisällöllisiä ehdotuksia museologian opetusta silmällä pitäen ei kuitenkaan kuultu, vaan puhujat esittelivät etupäässä virastolaisten museologian osaamisesta tehtyä kartoitusta.

Kartoituksessa oli selvitetty virastolaisten museoammatillinen koulutus, niin Museoliiton ammoin järjestämät museokurssit kuin yliopistollinenkin museologian opetus. Nämä yhteen laskettuina voitiin todeta museoammatillisen osaamisen olevan kohtalaisen hyvin virastolla edustettuna. Huolta yleisössä herätti se, että useat viraston esimiehistä eivät pitäneet museologian opintoja kovin tärkeinä rekrytoinnissa, vaan korostivat pikemminkin substanssiosaamista. Osan mielestä museologiaa opiskelleilla oli jopa epärealisitsia tai "vääriä" käsityksiä museotyöstä. Toisaalta selvityksen mukaan museoalaa opiskelleet virastolaiset kokivat työnsä mielekkäämpänä ja enemmän koulutustaan vastaavana kuin ne, joilta tällainen koulutus puuttui. Kuulijalle jäi esityksestä helposti käsitys, että viraston suhtautuminen museologiaan ja sen opetukseen on pääsääntöisesti melko välinpitämätöntä.

Minua jäi vaivaamaan Museoliiton museokurssien eli perinteisen museologian ja ns. uuden museologian rinnastaminen toisiinsa, vaikka niiden välisen eron voi tänä päivänä ajatella olevan jo melko suuri. Perinteinen museologia oli pääasiassa normatiivista, käytännön tasoon keskittyvää museoteknistä opetusta. Uusi museologia taas muotoutui 1970- ja 1980-luvuilla käydyn kansainvälisen keskustelun pohjalta lopulta vuoden 2000 paikkeilla ns. uudeksi museologiaksi, joka tarkastelee yhteiskuntaa museoiden kautta. Perinteinen museologia kysyi miten, kun taas uusi museologia kysyy miksi. Uutta museologiaa ja museokursseja ei nähdäkseni voi parhaalla tahdollakaan rinnastaa toisiinsa, sillä niin paljon on viimeisen parin vuosikymmenen aikana syntynyt tutkimus ja käyty keskustelu muuttanut museologian sisältöjä ja lähestymistapaa. Uuden museologian mukainen ajattelu ei ole vielä suuressa määrin virastolle rantautunut, sillä museologian opinnot virastolaisten keskuudessa olivat esityksen perusteella vielä varsin vähäiset. Osittain ilmeisesti arvostuksen puutteesta johtuen ne eivät myöskään ole päässeet toistaiseksi vaikuttamaan käytännön työskentelyyn.

Esitykseen oli sisällytetty kartoitusta varten haastateltujen virastolaisten ajatuksia museologiasta , mikä teki siitä toisaalta elävän ja inhimillisen. Tässä piili myös riski, sillä esitystapa paljasti paikoin myös ilmeisiä aukkoja tietämyksessä mitä museologian sisältöihin tulee. Varsin yleinen näytti virastolaisten keskuudessa (niin haastateltujen kuin toisen puhujankin) keskuudessa olevan esim. pelko valmistuvista museologeista, joilta puuttuu substanssiosaaminen. Tunnettu tosiasiahan on, että museologiaa ei käytännössä ainakaan toistaiseksi lueta pääaineena, vaikka se teoriassa onkin nykyään mahdollista. Kaikkiaan esityksessä korostui toisaalta pelko teoreettisia museologeja kohtaan ja toisaalta siitä seurauksena museologian opintojen vähäinen hyöty museotyössä. Tällaiset näkemykset puolestaan paljastivat kuulijoille, ettei museologian sisältöjä ja lähestymistapoja todellakaan tunneta virastossa mainittavasti. Auktoriteettiaseman säilyttämisen kannalta olikin tästä syystä viisasta, että Museovirasto pidättäytyi ottamasta minkäänlaista ohjaavaa tai edes neuvovaa roolia museologian opintojen suhteen.

Terveisiä Museologian jäljillä -seminaarista!

2005-04-10T10:40:00.000-07:00

Jyväskylän yliopiston museologian opikelijoiden ainejärjestö Diaario ry. järjesti 7.-8.4.05 vuosittaisen museologian seminaarin, tällä kertaa otsikolla Museologian jäljillä. Seminaarin järjestelyt olivat erittäin onnistuneet, ohjelma hyvin suunniteltu ja aikataulu aivan loistava. Ei olisi arvannut, että monet järjestäjistä olivat ensimmäistä kertaa mukana järjestelyissä!

Seminaarissa oli tarkoitus pohtia eri näkökulmista museologian merkitystä ja vaikutusta käytännön tasolla eli museotyössä. Aihe osoittautui kuitenkin haastavaksi; suurin osa luennoitsijoista ei kovin syvälle tässä asiassa sukeltanut. Pikemminkin luotiin katsauksia erilaisiin tunnuslukuihin ym. tavallaan taustatietoihin, mikä sinänsä oli oikein mielenkiintoista.

Seminaarin tähtipuhuja oli Per-Uno Ågren, Uumajan yliopiston museologian emeritusprofessori, entinen museonjohtaja ja museologian keskeinen uudistaja ja vaikuttaja. Hän piti puheenvuoronsa Om museologi som teori och som praktik järjestäjien pyynnöstä hieman yllättäen englanniksi, mikä luonnollisesti vaikutti myös esitykseen. Ågren luonnehti esityksensä aluksi "itä- ja länsieurooppalaisen" museologian synty- ja kehitysvaiheita 1950-luvulta alkaen. Ruotsiin museologia rantautui 1970-luvulla, ja vuonna 1980 Ågren alkoi laatia sen koulutusohjelmaa. Hänen keskeinen teesinsä oli se, että museologia pystyy tarjoamaan väylän tutkittaessa ihmisen suhtautumista todellisuuteen ja museoita voikin luonnehtia eräänlaisiksi suhtautumisen instituutioiksi. Museologisen ajattelun leviäminen museoalalla on ollut hidasta; museologia mielletään usein jonkinlaiseksi ideologiaksi ja sen käytännön hyöty museotyölle jää huomiotta. Tällä hetkellä Ruotsissa museomaailmassa ajankohtaisia teemoja ovat muistin taakka ja unohtamisen arvo. Ågren kritisoi museoiden itsetyytyväisyyttä omaan olemassa oloonsa: ei kysytä miksi ollaan olemassa, vaikka aika ajoin olisikin tarpeellista arvioida toiminnan suuntaa ja mielekkyyttä.

Näissä asioissa ollaan Ruotsissa kuitenkin valovuosien päässä Suomea edellä. Esim. Nordiska Museetin tutkimustoiminta on mitä suurimmassa määrin museologista ja museologinen ajattelu näkyy myös ruotsalaisissa museoissa. Toisin on laita Suomessa. Museologinen ajattelu ei ole vielä juurikaan vaikuttanut museoiden toimintaan, vaikka museologia suomalaisena yliopistotieteenä on useiden puhujien mukaan aivan eturintamassa yhdessä ruotsalaisen tai pohjoisamerikkalaisen museologian kanssa. Useammassakin puheenvuorossa todettiin, että epäsuhta korjaantuu sukupolvenvaihdoksen myötä aikanaan, kun museologit siirtyvät johtotehtäviin museoalalla. Kääntäen tällainen ajattelu tarkoittaisi sitä, ettei nykyisen johtajapolven ole mahdollista omaksua uusia ajatuksia tai seurata oman alansa kehitystä saati pysyä mukana siinä. Se jos mikä kuullostaa surulliselta. Lisää seminaarin antia on luvassa seuraavissa blogeissa, tämähän oli vasta ensimmäinen puheenvuoro...

Mikä kelpaa museoon - tai näyttelyn nimeksi?

2005-04-05T22:10:00.000-07:00

Kansallismuseossa avautui jokin aika sitten vuosina 2003-2004 karttuneita esineitä esittelevä näyttely. Tyypiltään se on perinteinen uutuusnäyttely, jollaisia Kansallismuseossa on aika ajoin perinteisesti järjestetty. Tällä kertaa haluttiin ilmeisesti nostaa myös voimakkaammin esiin museon esinekeruun periaatteita ja linjoja, koska näyttelyn nimeksi oli annettu Mikä kelpaa museoon?

Esimerkkinä museoon - siis Kansallismuseoon - kelpaavista esineistä oli koottu kokoelmien uutuuksien parhaat palat. Täytyykin todeta, että varsin vakuuttavalta näytti museon esinekeruutoiminta tällä tavoin esitettynä. Uutuudet vaikuttivat harkiten kokoelmiin valituilta, niistä oli olemassa paljon tietoa ja niillä oli usein oma "tarina". Tarina, jonka olemassa oloa museoissa tälläkin hetkellä vielä kovasti arvostetaan. Tarinaa kuvitti lisäksi joidenkin esineiden osalta valokuva, jossa esine oli kuvattu alkuperäisessä kontekstissaan yhdessä käyttäjänsä kanssa. Tunnustusta on annettava erityisesti näyttelyn ulkoasulle, sillä voimakas värimaailma kauden trendiväreissä turkoosissa ja oranssissa sitoi onnistuneesti irralliset esineet rytmikkäiksi kokonaisuuksiksi.

Kansallismuseossa laaditaan parhaillaan kokoelmapolitiikkaa, mikä heijastui myös uutuusnäyttelyssä - niin otsikossa, näyttelyesineissä kuin yleisölle suunnatussa palautekyselyssä, jossa kävijöiltä tiedusteltiin "Mitä tästä museosta puuttuu?" Ymmärrettävästi yleisöpalautteen kautta haluttiin luoda kuvaa Kansallismuseon kävijöiden elämään vaikuttaneista keskeisistä esineistä. Kyselyn tulos on varmasti mielenkiintoinen, toivottavasti siitä tihkuu tietoja myös talon ulkopuolelle.

Uutuusnäyttelyssä kävi selväksi se, että Kansallismuseo on vuosina 2003-2004 keskittynyt nimenomaan esineiden tallennukseen ja tulee kaikesta päätellen tekemään niin jatkossakin. Mikään ei ainakaan tässä näyttelyssä viitannut tallennuksen painopisteen muuttamiseen ilmiökeskeisempään suuntaan. Kansallismuseon ja Museoviraston organisaatiossa ilmiökeskeinen tallennus olisikin hankalaa, sillä eri osastot ja yksiköt eivät perinteisesti ole työskennelleet yhteistyössä ja työtavat ovat siinä suhteessa vakiintuneet.

Esinekeskeisyys korostunee siis jatkossakin, ja esiin nousee kysymys Kansallismuseon tallennusvastuusta. Jos tarkastellaan esimerkiksi kansatieteellisten kokoelmien uutuuksia, voidaan helposti huomata, että ainakaan vuosina 2003-2004 ei selkeää linjaa kokoelmiin kelvanneilla esineillä ollut. Hajanaisuus paljastaa sen, että aktiivinen tallennustoiminta puuttuu, sillä silloinhan tuloksena olisi monipuolista aineistoa käsittäviä laajoja aineistokokonaisuuksia. Kokoelmiin oli otettu niin kamppisirppi, leikkikalukokoelma kuin Jussan Tuvan jukeboksikin. Sirppejä ja lelujahan kokoelmissa on jo vanhastaan, ja jukeboksi edustaa epäilemättä teollisesti tuotetun perinteen tallennusta, jota kansatieteessä niinikään harjoitetaan. Mutta museoiden keskinäisen vastuunjaon mukaan näille kaikille esineille oikeat paikat olisivat löytyneet myös Maatalousmuseo Sarasta, Linnanmäen leikkikalumuseosta sekä Hotelli- ja ravintolamuseosta. Mikä on siis lopulta Kansallismuseon tehtävä ja rooli nykymaailmassa? Millä tavalla se vastaa 2000-luvun suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin? Tätä epäilemättä siellä siellä kokoelmapoliittisissa istunnoissa mietitään ponnekkaasti.

Kaiken kaikkiaan uutuusnäyttely synnyttää katsojassa (ainakin museotaustan omaavassa) tärkeitä ja ajankohtaisia ajatuksia liittyen museokokoelmiin ja niiden kartuttamiseen. Näitä asioita olisi voinut pohtia myös näyttelyssä. Museot elävät murroskautta, suuntia ja toimintatapoja muokataan uudelleen vastaamaan paremmin nykyajan vaatimuksia. Ei olisi millään tavalla heikentänyt Kansallismuseonkaan arvovaltaa tuoda esiin ja käsitellä julkisesti kokoelmien monitahoista problematiikkaa. Pikemminkin päinvastoin, se olisi luonut kuvaa modernista itsearviointia prosessien kehittämisessä hyödyntävästä julkisesta organisaatiosta.

Näyttelyn nimi olisi kuitenkin kaivannut jonkinlaista avaamista. Edelleen ainakin minulle jäi pelkän näyttelyn perusteella epäselväksi, mikä kansallisaarteeksi lopulta kelpaa ja millä kriteereillä. Uutuusnäyttelyn esineet olivat kaikki lajinsa valioita ja puolustivat hyvin paikkaansa kokoelmissa. Mutta muistanpa kansatieteen kokoelmiin vuonna 2002 ostetun jättikokoisen tuohikontin, jota tekijä oli punonut kolme vuotta. Siitäkin olisi ollut valokuva, jossa tekijän lapsenlapset oli kuvattuna kontin sisällä. Olisiko tämä kontti kelvannut näyttelyyn, jos se olisi tullut museoon hieman myöhemmin?

Museologisia blogeja

2005-03-24T11:49:00.000-08:00

Aloitin näiden blogien kirjoittamisen kootakseni yhteen etupäässä museotyöhön, museologiaan ja kansatieteeseen liittyviä ajatuksiani. Jotkut näistä blogeista ovat otteita kollegoiden kanssa käymästäni kirjeenvaihdosta, jotkut taas toisintoja kahvipöytä- ja ovensuukeskusteluista. Blogit eivät tule olemaan artikkelin tasoisia monipuolisia pohdintoja lähdeviitteineen ja kirjallisuusluetteloineen, vaan pikemminkin päiväkirjanomaisia lyhyitä havaintoja, kysymyksiä ja muistiinpanoja. Koetan siis pitää "julkaisukynnyksen" matalana. Arvostan kovasti palautetta ja rohkaisenkin mahdollista lukijaa jättämään omat kommenttinsa samalla "matalan kynnyksen" periaatteella!